»Tahdoin koetella rakkauttanne, mutta se ei kestänyt koetusta. Tehän aina ennen sanoitte olevanne valmis minun ja rakkautenne tähden vetämään vaikka viimeisen henkäyksenne.»
»Ja koetellaksenne rakkauttani, vaaditte minun uhraamaan kunniani», lausui sir Percy tunteittensa vähitellen herätessä ja jäykkyyden lientyessä; »vaaditte minun alistuvaisen orjan tavoin hyväksymään nurkumatta ja kyselemättä vaimoni kaikki oikut. Sydän ylen täynnä rakkautta en pyytänyt selitystä — minä vain odotin — en epäillen — vain toivoen saavani kuulla edes muutaman sanan. Kaikki selityksenne olisin uskonut. Mutta ette sanaakaan sanonut; rohkeasti vain tunnustitte hirveät tositapahtumat; ylpeästi palasitte veljenne kotiin ja jätitte minut yksin — — viikkomääriksi — — tietämättä kehen uskoa, kunnes pyhäkkö, joka sisälsi ainoan kuvitteluni, oli pirstaleina maassa jalkojeni juuressa.»
Sillä hetkellä ei Margueriten tarvinnut valittaa miehensä kylmyyttä ja tunteettomuutta, sillä sir Percyn ääni vapisi voimakkaasta rakkaudesta, jota hän yliluonnollisin keinoin koetti hillitä.
»Aina tuo ikuinen ylpeyteni!» sanoi Marguerite surullisesti. »Tuskin olin mennyt, kun jo kaduin. Mutta palattuani löysin teidät, voi, niin muuttuneena, silmillänne tuon uneliaan välinpitämättömyyden naamari, jota ette koskaan ole heittänyt pois — — tähän asti.»
Marguerite oli niin lähellä miestään, että hänen pehmoisia kiharoitaan tuuli leyhytteli sir Percyn poskille; hänen silmänsä, joissa kyyneleet loistivat, hullaannuttivat hänen miehensä, hänen soinnukas äänensä sytytti tulta hänen suoniinsa. Mutta sir Percy ei antanut naisen lumoavan viehätyksen voittaa itseään, naisen, jota hän oli niin kovin rakastanut ja jonka käsissä hänen ylpeytensä oli saanut kokea katkeria kärsimyksiä. Hän sulki silmänsä päästäkseen näkemästä suloisen hienoja kasvoja, lumivalkoista kaulaa ja siroa vartaloa, jonka ympärillä aamusarastuksen hennon punertava valo jo leikitellen värehteli.
»Päinvastoin, rouva, se ei ole naamari», sanoi hän kalseasti, »vannoin kerran elämäni olevan teidän. Kuukausimääriä on se ollut leikkikalunanne — — sinä te olette sitä käyttänyt.»
Mutta sillä hetkellä Marguerite tunsi itse kylmyyden olevan pelkän naamarin. Surut ja murheet, joita hän oli kärsinyt viime yönä, äkkiä palasivat hänen mieleensä, mutta eivät enää katkerina, vaan päinvastoin hän tunsi, että se mies, joka häntä rakasti, oli auttava häntä taakan kantamisessa.
»Sir Percy», sanoi hän tulisesti, »taivas tietää teillä olleen hyvin paljon vaivaa toimittaessanne tehtävän, jonka minä olin ottanut suorittaakseni ja joka oli hirveän vaikea täyttää. Puhuitte äsken mielialastani; no niin! nimitämme sitä siksi, jos tahdotte. Minä halusin puhua kanssanne — — sillä — — sillä minulla oli vaikeuksia — — ja tarvitsin — — teidän myötätuntoanne.»
»Rouva, se on teidän käytettävissänne.»
»Miten kylmä olettekaan!» huokasi Marguerite. »Tosiaankin! tuskin voin enää uskoa, että muutamia kuukausia sitten kyynel silmässäni olisi ollut tarpeeksi saattamaan teidät pois suunniltanne. Nyt tulen luoksenne — — melkein särjetyin sydämin — —ja — —»