»Percy, en voi pyytää häntä. — — Voi, toivon uskaltavani kertoa sinulle! — — mutta — — hän on määrännyt hinnan veljeni päästä, joka — —»
Mistä hinnasta tahansa olisi hän kertonut miehelleen kaiken, jos hänellä vain olisi ollut tarpeeksi rohkeutta, — — olisi kertonut kaikki tapahtumat — kuinka hän oli kärsinyt ja kuinka häntä oli pakoitettu. Mutta hän ei uskaltanut antaa tunteilleen valtaa — ei ainakaan sillä hetkellä, jolloin alkoi tuntea, että Percy vielä rakasti häntä, jolloin toivoi voittavansa hänet jälleen. Hän ei uskaltanut tehdä uusia tunnustuksia. Mahdollisesti Percy ei ymmärtänyt häntä, ehkei ollut myötätuntoinen hänen taisteluilleen ja kiusauksilleen. Hänen uinuva rakkautensa saattoi nukkua kuoleman unta.
Ehkäpä sir Percy huomasi mitä Margueriten mielessä liikkui. Koko hänen olentonsa ilmaisi yhtä ainoata suurta ikävöimistä — tosiluottamuksen pyyntöä, jota Margueriten turhamainen ylpeys ei suonut hänelle. Kun Marguerite ei puhunut, huokasi sir Percy huomattavan kylmästi:
»Rouva, koska se vaivaa teitä, niin älkäämme puhuko siitä. — — Pyytäisin ettette pelkäisi Armand'in vuoksi. Annan kunniasanani hänen turvallisuudestaan. Siis, sallitteko minun poistua, alkaa olla myöhäistä, ja — —»
»Tahdotteko vastaanottaa kiitollisuuteni?» sanoi Marguerite vetäytyen aivan lähelle miestään puhuessaan todellakin hellästi.
Aivan äkkiä ja tahtomattaan aikoi sir Percy silloin sulkea hänet syliinsä, sillä Margueriten silmät olivat kyynelissä, jotka hän halusi suudella pois, mutta Marguerite oli jo kerran ennen viekoitellut hänet samalla tavalla ja sitten heittänyt hänet luotaan kuin sopimattoman käsineen. Hän luuli sitä vain ohimeneväksi mielialaksi, oikuksi, ja hän oli liian ylpeä taaskin sille antautuakseen.
»Rouva, se oli liian aikaista!» sanoi hän hiljakseen, »enhän ole vielä tehnyt kerrassaan mitään. On jo sangen myöhäistä ja olette varmaankin väsynyt. Palvelijanne odottavat teitä yläkerrassa.»
Hän vetäytyi syrjään antaakseen vaimolleen poistumisvapauden. Marguerite huokasi; se oli pettymyksen äkkipikainen huokaus. Hänen ylpeytensä ja kauneutensa olivat olleet jyrkässä ristiriidassa keskenään ja sir Percyn ylpeys oli päässyt voitolle. Ehkäpä hän olikin itse tullut petetyksi Margueriten sir Percyn silmissä luulottelema rakkauden liekki voi yhtä hyvin olla ylpeyttä ja kenties vihaakin rakkauden sijasta. Hän seisoi katsellen hetken miestään. Sir Percy oli taaskin yhtä jäykkä ja tunteettomannäköinen kuin ennenkin. Ylpeys oli voittanut, eikä hän ollenkaan välittänyt vaimostaan. Sarastuksen harmahtava väri vaihtui vähitellen nousevan auringon punertavaan valoon. Linnut alkoivat viserrellä, luonto heräsi vastaten hymyillen ja iloisesti loistavan lokakuuaamun lämpöön. Ainoastaan näiden kahden sydämen välillä oli luja, ylitsepääsemätön muuri, molemminpuolisen ylpeyden rakentama, jota kumpikaan ei tahtonut ryhtyä ensimäiseksi hajoittaman.
Pitkä sir Percy kumarsi kohteliaasti, kun Marguerite taaskin katkerasti huokaisten alkoi vihdoinkin nousta terassin portaita.
Hänen kullalla kirjaillun pukunsa laahustin lakaisi karisseet lehdet portailla muodostaen vienon, sopusointuisen sh—sh—sh-äänen hänen astellessaan ja toisen käden nojatessa kaiteeseen. Aamuruskon ruusuinen hohde loi keltaisen kehän hänen päänsä ympärille saattaen rubiinit hiuksissa ja käsivarsilla säihkymään. Hän saapui rakennuksen isolle lasiovelle. Mutta ennenkuin hän sen avasi, Marguerite pysähtyi ja katsahti mieheensä toivoen näkevänsä hänen sylinsä avoinna ja kuulevansa hänen kutsuvan äänensä. Sir Percy, joka oli toivonut vaimonsa tekevän samoin, ei liikahtanut; hänen jykevä vartalonsa näytti taipumattomalta personoiduilta ylpeydeltä, julmalta itsepäisyydeltä.