Lady Blakeney ei ollut nähnyt Chauveliniä matkallaan, eikä hänen ajurinsakaan ollut huomannut tiellä ketään, jonka tuntomerkit olivat hänen emäntänsä ilmoituksen mukaiset, kuihtuneen ranskalaisen näköiset.
Nähtävästi Chauvelin kulki hänen edellään koko ajan.
Marguerite ei ollut uskaltanut kysellä tien varrella olevissa majataloissakaan heidän pysähtyessään hevosia vaihtamaan. Hän pelkäsi, että Chainvelinillä oli pitkin tietä nuuskijoita, jotka kuuntelivat hänen kysymyksiään ja sivuuttaen hänet kiirehtivät ilmoittamaan viholliselle hänen tulostaan.
Marguerite mietti, mihin majataloon Chauvelin oli ajanut tahi ehkäpä hänellä oli jo ollut onni vuokrata alus ja purjehtia hyvää vauhtia Ranskaan. Se ajatus vaivasi häntä kovasti. Ehkäpä hän saapuu liian myöhään.
Huoneen yksinäisyys masensi häntä; kammottava hiljaisuus vallitsi koko majatalossa; isoisän kellon raksutus — sen hirvittävän hidas ja säännöllinen käynti — vain katkaisi kauhistavan hiljaisuuden.
Marguerite tarvitsi kaiken tarmonsa ja lujuutensa pysyäkseen aikomuksessaan ja kestääkseen väsyttävän odotuksen keskellä yötä.
Kaikki muut talossa olijat nukkuivat paitsi hän. Hän oli kuullut Sallyn nousevan yläkertaan. Herra Jellyband oli mennyt Margueriten ajuria ja palvelijoita tapaamaan ja palattuaan pysähtynyt eteiseen, jossa Marguerite viikko sitten oli ensikerran tavannut Chauvelinin. Nähtävästi isäntä aikoi odottaa sir Andrew Ffoulkesia, mutta pian suloinen uni oli voittanut hänetkin, sillä — säestykseksi kellon hitaalle naksutukselle — Marguerite kuuli tuossa tuokiossa arvoisan isännän yksitoikkoisesti vetelevän makeita uniaan.
Aikaisemmin hän oli jo huomannut kauniin ja lämpimän lokakuun päivän, joka oli niin onnellisesti alkanut, muuttuneen tuuliseksi, kylmäksi yöksi. Häntä vilutti ja oli sentähden ilossaan loimuavasta takkavalkeasta. Mutta ilma muuttui yhä vain tuulisemmaksi, ja suurten laineiden loiske jonkun matkan päässä olevaa laivasiltaa vasten kuului kaukaiselta ukkoselta.
Tuuli alkoi käydä myrskyiseksi helisyttäen ikkunaruutuja ja vanhan talon jykeviä ovia; se heilutteli puita ulkona ja ulvoi uuninpiipussa, Marguerite mietti, suosiko tuuli hänen matkaansa. Hän ei pelännyt myrskyä ja oli valmis suuriinkin vaaroihin, kun vain ei tarvinnut odotella kanaalin yli purjehtimista.
Kuultuaan liikettä ulkoa heräsi hän äkkiä mietteistään. Varmaankin se oli sir Andrew Ffoulkes, joka saapui tulisella kiireellä, sillä hän kuuli sir Andrew'n hevosien kavioiden kopsetta kivitetyllä tiellä. Sitten herra Jellyband unisesti, mutta kumminkin iloisesti toivotti hänet tervetulleeksi.