Marguerite tuli ajatelleeksi hetkisen asemansa nurinkurisuutta: yksikseen kesäyöllä hyvin tutussa paikassa, vieläpä hän oli puhunut nuoren yhtä tutun ritarin saapumisesta, jonka hän tiesi olevan valepuvussa. Siinähän oli kielikelloille tarpeeksi juoruamista!
Marguerite ajatteli asian hullunkuristakin puolta. Merkillisen suuri erohan olikin hänen asiansa vakavuudella ja sillä tulkinnalla, jolla herra Jellyband luonnollisestikin selitti hänen toimintansa. Pitkistä ajoista hänen pieni suunsa vetäytyi hymyyn. Kun sir Andrew melkein tuntemattomana lakeijan puvussa astui kahvilaan, kykeni Marguerite jo tervehtimään häntä iloisesti nauraen.
»Herra lakeijani, olen tyytyväinen asuunne!»
Herra Jellyband seurasi sir Andrewta merkillisen hölmistynyt ilme
kasvoillaan. Nuoren ritarin valepuku vahvisti hänen epäilyksiään.
Isännän iloisilla kasvoilla ei saattanut huomata pienintäkään hymyä.
Hän vetäisi korkin viinipullosta, asetteli tuoleja ja kävi odottelemaan.
»Kiitos, rehti ystäviäni», sanoi Marguerite hymyillen, sillä hän arvasi mitä arvoisa isäntä sillä hetkellä ajatteli heistä, »emme tarvitse mitään muuta ja kas tässä kaikista vaivoistanne.»
Marguerite ojensi pari kolme kultarahaa Jellybandille, joka otti ne kunnioittavasti kiittäen.
»Lady Blakeney, odottakaahan», ehätti sir Andrew sanomaan, kun
Jellyband aikoi poistua, »luullakseni tarvitsemme vieläkin ystävämme
Jellybandin vierasvaraisuutta. Mielipahakseni täytyy minun sanoa,
ettemme pääse purjehtimaan tänä yönä.»
»Emmekö?» kysähti Marguerite ihmeissään. »Mutta meidän täytyy, sir Andrew, meidän täytyy! Ei saa tulla kysymykseenkään, ettemme pääse, meidän pitää saada joku pursi käsiimme tänä yönä hinnalla millä tahansa.»
Nuori herra pudisteli päätään alakuloisesti.
»Lady Blakeney, mielestäni tässä ei ole kysymys kulungeista. Myrsky käy Ranskasta päin, on aivan vastatuuli, emmekä mitenkään voi lähteä vesille ennen sen kääntymistä.»