Tultuaan alakertaan tapasi hän sir Andrew Ffoulkesin kahvilassa istumassa. Tämä oli käynyt jo puoli tuntia sitten laivasillalla ja saanut tietää, ettei ranskalainen pursi eikä mikään muukaan vuokra-alus päässyt lähtemään Doverista. Myrsky oli kovimmillaan ja luodevesi laskemassa. Ellei tuuli kääntynyt tai tyyntynyt, olivat he pahoitetut odottamaan vielä toiset kaksitoista tuntia vuoksen nousuun saakka, ennenkuin pääsivät lähtemään. Mutta myrsky ei lakannut, tuuli ei kääntynyt ja meri yhä vain laskeutui.
Marguerite alkoi käydä toivottomaksi kuultuaan ikävät uutiset.
Ainoastaan hänen luja päätöksensä esti häntä kokonaan murtumasta.
Marguerite vain lisäsi nuoren herran levottomuutta, joka oli yhä
yltynyt.
Vaikka sir Andrew koetti peitellä sitä, huomasi Marguerite hänen olevan yhtä huolissaan toverillisen ystävänsä saavuttamisesta kuin hän itsekin. Pakollinen toimettomuus oli kumpaisestakin sietämätön.
Millä tavoin he viettivät ikävän päivän Doverissa, Marguerite ei voinut jälkeenpäin sanoa. Lady Blakney ei näyttäytynyt, sillä hän pelkäsi Chauvelinin urkkijain olevan lähettyvillä. Siksi hän majaili yksityishuoneessa, jossa sir Andrew'n kanssa istui tunnin toisensa perästä koettaen aikansa kuluksi istuutua vastenmielisille aterioille, joihin Sally-neiti heiltä vähän väliä kehoitteli. Eipä voinut juuri muuta kuin ajatella, arvailla ja silloin tällöin vähin toivoakin.
Myrsky oli tauonnut liian myöhään; luode sattui olemaan matalimmillaan, joten ei ollut merille ajattelemistakaan. Tuuli oli kääntynyt ja kävi koillisesta — erinomaisen odottamaton lahja Ranskaan kiiruhtajille.
Marguerite ja sir Andrew miettivät odotellessaan, valkenisiko heille lähdön aika koskaan. Koko pitkän ikävän päivän kuluessa oli heillä vain yksi onnellinen hetki. Sir Andrew meni nimittäin uudelleen laivalaiturille ja palasi heti kertomaan Margueritelle vuokranneensa nopeakulkuisen purren, jonka laivuri oli valmis laskemaan vesille vuoksen kohottua.
Siitä asti aika tuntui rientävän nopeammin; odottaminen ei ollut niin toivotonta; ja viimeinkin viiden aikaan iltapäivällä Marguerite huolellisesti harsoihin peitettynä suuntasi tiensä laivasillalle. Sir Andrew Ffoulkes seurasi lakeijaksi puettuna matkatavaroita kantaen.
Päästyään purteen Marguerite virkistyi voimakkaan raikkaasta meri-ilmasta; tuuli oli tarpeeksi kova paisuttaakseen Vaahtopään purjeet, kun se keveästi halkoi aavan ulapan laineita.
Auringonlasku oli loistavan ihana myrskyn tauottua. Marguerite katseli miten Doverin valkoiset liituvuoret vähitellen häipyivät näkyvistä. Hän tunsi olevansa rauhallinen ja toiveetkin taas heräsivät eloon.
Sir Andrew oli ystävällisen huomaavainen, ja Marguerite käsitti, miten suuri onni hänellä oli ollut saada avukseen sellainen mies suuressa hädässään.