Hän sai myöskin Margueriten iloisesti nauramaan kertoessaan Tulipunaisen neilikan monista eriskummallisista valepuvuista, joilla hän oli eksyttänyt tarkkasilmäisimmätkin vahdit Pariisin katusuluilla. Hänen viimeinen onnistunut pakonsa pelastaessaan kreivitär de Tournayn lapsineen oli todellinen mestarinäyte — Blakeney puettuna kamalannäköisen torimuijan pukuun, nukkavieru lakki päässään harmaiden suortuvien liehuessa sen alta sai jumalatkin naurutuulelle.
Marguerite nauroi sydämensä pohjasta sir Andrew'n koettaessa selittää miltä Blakeney näytti, jonka pituus oli aina pahimpana esteenä, sillä Ranskassa se teki valepuvun käyttämisen moninkerroin vaikeammaksi.
Siten vierähti tunti, mutta monta oli vielä jäljellä, joiden oli kuluttava Doverissa pakollisessa toimettomuudessa. Marguerite nousi pöydästä huokaisten kärsimättömästi; hän mietti ikävää yötä, joka oli vietettävä yläkerran makuuhuoneessa ainoastaan kamalan tuskalliset ajatukset seurana myrskyn ulvonnan karkoittaessa unen silmistä.
Hän olisi tahtonut tietää Percyn olinpaikan. Untola oli vankka, hyvin rakennettu meripursi. Sir Andrew arveli sir Percyn suunnanneen aluksensa tuulen suojaan ennen myrskyä tahi mahdollisesti ei hän ollut uskaltanut ollenkaan aavoille ulapoille, vaan odotteli rauhallisesti Gravesendissa.
Briggs oli taitava laivuri ja sir Percykin osasi hoitaa purtta mestarin tavoin. Myrsky ei tuottanut heille vaikeutta.
Yö oli pitkälle kulunut, ennenkuin Marguerite laskeutui levolle. Niinkuin hän oli arvellutkin, pysytteli uni itsepintaisesti poissa hänen silmistään. Mitä synkimmät ajatukset kierivät aivoissa pitkien väsyttävien tuntien kuluessa, jollaikaa tuuli lakkaamatta raivosi pidättäen häntä etäällä sir Percystä. Kaukaisten tyrskyjen loiske saattoi hänet surulliseksi. Hän oli sellaisessa mielentilassa, johon meri vaikuttaa synkistävästi. Ainoastaan onnellisena ollessa voi katsella iloisin mielin meren äärettömyyttä, sen laineiden edelleen vieriessä järkähtämättömästi ja hermostuttavan yksitoikkoisesti ja sen säestäessä ajatuksia, olkootpa ne iloista tahi vakavaa laatua. Niiden ollessa iloiset aallotkin tuntuvat säestävän samaa tunnetta; mutta niiden ollessa surulliset, tyrskytkin rientäessään eteenpäin lisäävät synkkyyttä, puhuvat vain levottomuudesta ja kaiken ilon mitättömyydestä.
XXII LUKU
Calais.
Ikävimpienkin öiden, pisimpienkin päivien täytyy pakostakin loppua aikaisemmin tai myöhemmin.
Marguerite vietti runsaasti viisitoista tuntia niin kovissa sieluntuskissa, että oli melkein joutua pois suunniltaan. Unettoman yön jälkeen hän nousi varhain kiihtynein mielin ja oli menehtymäisillään viivytyksessä sekä pelkäsi uusien esteiden ilmaantumista. Hän oli jalkeilla ennen muita, sillä arveli menettävänsä suotuisan tilaisuuden päästä matkalle.