»Mitä arvelisitte pienestä tiedustelumatkasta kylään minun täällä häntä odotellessani? — Mahdollisesti voisitte päästä Percyn jäljille ja siten säästäisitte kallista aikaa. Jos löydätte hänet, käskekää hänen olla varovainen — verivihollinen on hänen kintereillään!»
»Mutta tämähän on kurja pesä odotuspaikaksenne.»
»Siitä minä en välitä! — Mutta voisittehan pyytää, että tyly isäntä antaisi minun odottaa toisessa huoneessa, jossa matkustajain silmät eivät saisi minua vaania. Tarjotkaa hänelle rahaa, ettei hän jättäisi sanomatta, milloin pitkä englantilainen palaa.»
Marguerite puhui tyynesti, jopa iloisestikin miettien ja suunnitellen ollakseen valmiina pahimman varalta. Hän ei aikonut enää näyttää heikkouttaan, vaan aikoi olla miehensä arvoinen, joka oli uhraamaisillaan henkensä lähimäistensä puolesta.
Sir Andrew totteli häntä vastaväitteittä. Vaistomaisesti hän tunsi Margueriten sillä hetkellä olevan itseään voimakkaamman. Kernaasti hän antautui hänen ohjattavakseen, hänen välikappaleekseen Margueriten ollessa johtavana päänä.
Sir Andrew astui sisähuoneen ovelle, josta Brogard ja hänen vaimonsa olivat poistuneet. Hän kolkutti ovelle. Niinkuin ennenkin soperrettu sadatustulva vastasi siihen.
»Hei, ystävä Brogard!» huudahti nuori herra käskevästi, »hänen armonsa haluaa levätä täällä hetken. Voisitteko antaa hänen käytettäväkseen toisen huoneen? Hän tahtoo olla yksin.»
Hän otti rahaa taskustaan sekä helisytti sitä merkitsevästi kädessään. Brogard oli avannut oven ja kuunteli entisellä happaman haluttomalla tavallaan nuoren miehen pyyntöä. Nähtyään kullan ojentui hänen veltto ryhtinsä hiukan; hän otti piipun suustaan ja kompuroi sisään.
Brogard osoitti olkansa yli lavitsaa seinällä,
»Tuollahan hän voi odotella!» sanoi ukko röhisten. »Se on sangen mukava eikä minulla ole muuta huonetta.»