»Kreiviäkö — —?» sopersi Marguerite.
»Ja S:t Justiä — — ja muita — —»
»Veljeänikö!» huudahti hän sydäntäsärkevän tuskallisesti. »Taivas varjelkoon, pahoin pelkään unohtaneeni hänet.»
»Pakolaisina he tällä hetkellä odottelevat horjumattoman uskollisesti, sillä hän on antanut kunniasanansa luvaten viedä heidät kanaalin yli.»
Marguerite oli tosiaankin unohtanut! Hurmaantuneen itsekkäästi niinkuin ainakin nuori ihminen, joka rakastaa koko sydämellään, oli hän viimeisen vuorokauden kuluessa ajatellut vain miestään. Hänen kallis, jalo henkensä, häntä uhkaava vaara, — hän, rakastettu, urhoollinen sankari, hän yksin valtasi Margueriten mielen.
»Veljeni!» soperteli hän kyynelsilmin ajatellessaan veljeänsä Armand'ia, toveriansa ja lapsuutensa lemmikkiä; miestä, jonka tähden hän oli langennut hirveään syntiin. Sehän oli saattanut hänen urhean miehensäkin surman suuhun.
»Sir Percy Blakeney ei ole englantilaisliiton luotettu ja kunnioitettu johtaja», lausui sir Andrew ylpeästi, »jos hän hylkää häneen luottavat pakolaiset. Jo pelkkä ajatuskin, että hän syö sanansa, on aivan mieletön!»
Hetken hiljaisuus vallitsi. Marguerite kätki kasvot käsiinsä ja antoi kyynelten tippua hiljalleen vapisevien sormiensa lomitse. Nuori mies ei sanonut sanaakaan, sillä hänestä oli sydäntä särkevää nähdä kaunis lady Blakeney sieluntuskissa. Koko ajan oli hän huomannut hirvittävän umpikujan, johon Margueriten ajattelematon teko oli heidät syössyt. Hän tunsi ystävänsä ja johtajansa hyvin, tunsi hänen huolettoman uskaliaisuutensa, hurjan urheutensa ja antamansa kunniasanan palvomisen. Sir Andrew tiesi Blakeneyn uskaltavan mihin vaaraan tahansa, heittäytyvän pahimpaankin pulaan mieluummin kuin rikkovan lupauksensa ja Chauvelin kintereillään ponnistelevan viimeiseen asti, vaikkei olisi ollut vähintäkään toivoa niiden pelastamisesta, jotka häneen luottivat.
»Sir Andrew», sai Marguerite viimeinkin lausutuksi koettaen urheasti kuivata kyyneleitään, »olette oikeassa, nyt en haluakaan häväistä itseäni neuvomalla häntä jättämään velvollisuutensa täyttämättä. Niinkuin jo sanoitte, pyytäisin sitä turhaan. Jumala suokoon hänelle voimaa ja kykyä», lisäsi hän tulisen päättävästi, »olemaan ahdistajiaan neuvokkaampi. Hän ei ehkä kieltäydy ottamasta teitä mukaansa lähtiessään jaloon työhönsä. Molemmat olette yhtä urheita kuin neuvokkaitakin! Jumala varjelkoon teiltä! Mutta aikaa ei saa menettää. Vieläkin uskon hänen pelastumisensa riippuvan siitä, tietääkö hän Chauvelinin olevan kintereillään vai eikö.»
»Epäilemättä. Hänellä on ihmeellisiä keinoja käytettävinään. Niin pian kuin hän huomaa joutuneensa vaaraan, on hän sitä varovampi. Hänen nerokkuutensa on todellinen ihme.»