»Kansalainen, yö ei ole pimeä, ja luulen löytäväni tien», vastasi sotilas varmasti.
»Seuratkaa sitten mukana. Käskekää toverinne viedä teidän molempien hevoset takaisin Calais'hen. Ette tarvitse niitä. Pysytelkää rattaiden vieressä ja neuvokaa juutalaista ajamaan suoraan eteenpäin; pysäyttäkää hänet vajaan mailin päässä polusta, pitäkää silmällä, että hän ajaa suorinta tietä.»
Chauvelinin puhuessa Desgas läheni miehineen aika vauhtia, ja Marguerite saattoi kuulla heidän askeleensa noin sadan yardin päässä takanaan. Hänen mielestään siinä seisominen ei ollut turvallista, olipa se vielä tarpeetontakin, sillä olihan hän jo kuullut kylliksi. Äkkiä hän näytti menettäneen kaikki sielunkykynsä, jopa kärsimistaitonsakin: sydän, hermot ja ajatus juoksu olivat herpaantuneet alituisesta levottomuudesta, jonka huippuna hirveä epätoivo oli.
Ei ole enää vähintäkään toivoa. Kuuden mailin päässä pakolaiset odottelevat urhoollista pelastajaansa, joka kulkee samaa yksinäistä tietä ja piakkoin saavuttaa heidät. Silloin jännitetty ansa laukeaa, kaksikymmentäneljä miestä saartaa muutamat pakolaiset ja heidän uskaliaan johtajansa oman päällikkönsä avulla, jonka viha on yhtä kauhistuttava kuin hänen neuvokkuutensakin. Heidät vangitaan kaikki. Chauvelinin lupauksen mukaan Armand vapautetaan, mutta hänen miehensä Percy, joita Marguerite on alkanut rakastaa ja ihailla yhä enemmän, joutuu tunnottoman vihollisen käsiin, joka ei sääli urhoollista sydäntä, ei ihaile jalon sielun rohkeutta eikä osoita, muuta kuin vihaa kekseliäälle vastustajalleen, alituiselle eksyttäjälleen.
Hän kuuli sotilaan jakelevan lyhyitä ohjeitaan juutalaiselle. Marguerite vetäytyi nopeasti tien viereen ja piilottautui matalain pensasten taa Desgas'n saapuessa miehineen.
Kaikki he järjestäytyivät rattaiden taakse ja lähtivät hitaasti kulkemaan pimeää tietä pitkin. Marguerite odotteli heidän poistuvan korvan kuuleman päähän. Silloin hänkin yhä pimenevässä yössä hiipi hiljaisesti eteenpäin.
XXVIII LUKU
Ukko Blanchard'in tölli.
Niinkuin unessa Marguerite seurasi tapahtumain kulkua. Verkko kiertyi vain yhä tiukemmin hänen rakastettunsa ympärille, jonka elämä oli käynyt hänelle kaikkea muuta rakkaammaksi. Hänen ainoa toivonsa oli saada tavata miehensä kertoaksensa hänelle kaikki hänen tähtensä kokemat kärsimyksensä, kaikki pahat tekonsa ja kuinka vähän hän oli ymmärtänyt häntä. Hän oli luopunut kaikista Percyn pelastamistoiveista ja näki hänet vain joka puolelta piiritettynä. Epätoivoissaan hän katseli ympäröivään pimeyteen ja mietti, mistäpäin Percy riensi kuolinansaan, jonka kovasydäminen vihollinen oli hänelle virittänyt.
Aaltojen kaukainen pauhu sai hänet värisemään; pöllön surullinen ajoittainen huuhkaminen ja lokin kirkuna kauhistuttivat häntä sanomattomasti. Hän ajatteli saaliinhimoisia petoja — ihmishaahmossa — jotka vihansa tyydyttämiseksi väijyen odottelivat saalistaan kuin nälkäiset sudet raadellakseen sen armottomasti. Marguerite ei pelännyt pimeyititä vaan edellänsä kulkevaa miestä, joka istui kärrirämän pohjalla hautoen kostotuumiaan, jotka olisivat saaneet helvetin paholaisetkin mielihyvästä nauraa hohottamaan.