Hänen jalkansa heltyivät; polvet vapisivat väsymyksestä. Päiväkausia oli kulunut tuskastuttavassa kiihoituksessa; kolmeen yöhön ei hän ollut levännyt kunnolleen; päälle päätteeksi oli hän kulkenut niljakalla tiellä melkein kaksi tuntia, mutta kuitenkaan ei hän hetkeksikään horjahtanut päätöksistään. Saahan hän nähdä miehensä, saa kertoa hänelle kaiken, jos Percy vain on valmis anteeksiantamaan rikoksen, jonka Marguerite on tietämättään tehnyt, ja saapa hän vielä onnellisesti kuollakin miehensä kanssa.
Varmaankin hän käveli aivan huumaantuneena ja vaistomaisesti vihollisen jälkiä seuraten, kun hänen herkkä korvansa, joka eroitti vähäisimmätkin äänet, äkkiä kuuli kärryjen ja sotamiesten pysähtyvän. Ne olivat saavuttaneet matkansa määrän. Luultavasti jossakin oikealla oli kallioille ja tölliin johtava polku.
Huolimatta vaarasta hiipi hän lähelle Chauveliniä, jota pieni joukkue ympäröi. Hän oli laskeutunut rattailta ja jakeli miehilleen käskyjä. Ne Marguerite tahtoi kuulla: täytyihän hänen saada korviinsa Percyn vihollisen jokikinen saartosuunnitelmia koskeva sana voidakseen hyödyttää miestään.
Pysähdyspaikka oli noin kahdeksansataa metriä rannasta, sillä meren kuohu kuului jo hyvin kaukaiselta ja vienolta. Sotamiesten seuraamina Chauvelin ja Desgas olivat kääntyneet oikealle, luultavasti jyrkänteille johtavalle polulle. Juutalainen oli jäänyt tielle hevosineen ja rattaineen.
Äärettömän varovasti ryömien polvillaan ja käsillään kääntyi Margueritekin oikealle. Sitä tehdessään täytyi hänen kyyristellen hiipiä matalien pistävien pensasten läpi päästäkseen eteenpäin mahdollisimman hiljaa. Okaiset oksat repivät käsiä ja kasvoja, sillä hänen piti vain tarkata edelläkulkijoita pysyen itse hiljaa ja hiiskahtamatta. Onneksi — niinkuin tavallisesti niillä seuduin Ranskaa — polkua reunusti piikkinen pensasaita, jonka toisella puolella oli kuiva, karheaa ruohoa kasvava oja.
Siinä Marguerite sai suojaa. Häntä ei voinut ollenkaan nähdä, hän koetti kuitenkin pysytellä kolmen yardin päässä Chauvelinistä, joka jakeli ohjeita miehilleen.
»Seis», sanoi hän käskevällä äänellään kuiskaten, »missä ukko
Blanchard'in tölli on?»
»Noin kahdeksansataa metriä täältä polun varrelta», vastasi sotilas, joka oli viimeksi ottanut opastuksen huolekseen, »ja puolitiessä kallioille.»
»Hyvä on. Opastakaa meitä edelleen. Ennenkuin laskeudumme kallioita alas, on teidän hiivittävä töllille mahdollisimman hiljaa ja otettava selvä, ovatko pakolaiset siellä. Ymmärrättekö?»
»Kansalainen, ymmärrän.»