»Nainen!» kuiskasi hän, »kaikkien kalenterin pyhimysten nimessä!»
»Emme voi päästää häntä käsistämme, se on varma», kuiskasi hän itsekseen. »Miten ihmeissä — —»
Hän vaikeni äkkiä ja hetken kuluttua kuolonhiljaisuudessa nauraa hihitti hiljaa ja omituisesti, kun Marguerite taaskin kauhukseen tunsi laihoilla sormillaan kasvojaan kosketeltavan.
»Voi, Jumalani! Jumalani!» kuiskasi ääni teeskennellyn kohteliaasti, »tämähän vasta on ihastuttava yllätys», ja Marguerite tunsi voimattoman kätensä kohotetuksi Chauvelinin ivallisille huulille.
Tilanne oli tosiaankin luonnoton, jopa hirveän surullinenkin; väsynyt naisparka henkisesti murtuneena ja melkein mielipuolena pettymyksen katkeruudesta polvillaan vastaanottaen verivihollisensa turhanpäiväisiä kohteliaisuuksia.
Hän oli kadottaa järkensä; tukehtumaisillaan suusiteestä ei hänellä ollut voimaa liikahtaa eikä vähääkään äännähtää. Kiihoitus, joka oli pitänyt hänen hentoa ruumistaan koossa, näytti yhtäkkiä lakkaavan ja hyvin epätoivoinen tunne lamautti kokonaan hänen hermonsa.
Chauvelin jakeli varmaankin määräyksiään, joita Marguerite oli liian herpaantunut kuulemaan, sillä hän tunsi itsensä nostettavan maasta: side sidottiin suulle yhä tiukempaan ja voimakkailla käsivarsilla hänet kannettiin punertavaa valoa kohden, johon hän oli katsellut kuin majakkaan viimeinen toivonvilahdus mielessään.
XXIX LUKU
Satimessa.
Marguerite ei tiennyt, kuinka kauan häntä kannettiin, paikkaa ja aikaa ei hän tajunnut, armollinen väsymys saattoi hänet muutamiksi minuuteiksi tiedottomaksi.