Äkkiä tarkat vaistot saivat hänet pysäyttämään hurjan kiiruhtamisensa ja lyyhistymään yhä enemmän pensasten varjoon. Kuu, joka oli ystävällisesti pysytellyt pilvimöhkäleiden taakse piiloutuneena, ilmestyi loistaen täydeltä terältään syysöisellä taivalla ja lähetti tulvimalla kirkasta valoa yksinäiselle lumotulle seudulle.
Kahdensadan metrin päässä oli kallioreunama ja alapuolella ulottuen kauaksi vapaaseen ja onnelliseen Englantiin lainehti meri tyynesti ja rauhallisesti. Margueriten katse pysähtyi hetkeksi hopeanhohtoiseen mereen, ja siinä sitä katsellessa hänen sydämensä, joka oli ollut muutamia tunteja aivan tunnoton, alkoi pehmetä ja laajeta, ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä: vajaan kolmen mailin päässä siro pursi valkoisin purjein oli odottamassa.
Marguerite paremmin arvasi kuin huomasi sen. Pursi oli Untola, Percyn lemmikki; vanha Briggs, taitava laivuri ja brittiläinen miehistö valmiina aluksessa. Sen valkoiset purjeet hohtaen kuuvalossa näyttivät tuovan Margueritelle ilon ja toivon sanomia, joiden hän ei luullut koskaan toteutuvan. Pursi odotteli siellä, merellä, odotteli isäntäänsä, niinkuin kaunis valkea lintu lentoon lehahtamassa. Percy ei koskaan saavuta sitä, ei koskaan saa nähdä sen puhdasta kantta eikä katsella enää Englannin, vapauden ja toivon maan, valkoisia liitukallioita.
Purren näkeminen sai väsyneen naisparan luonnottoman epätoivoiseksi. Vähän matkaa hänestä oli jyrkänne ja alapuolella muutaman askeleen päässä tölli, jossa hänen miestään kuolema oli kohtaava. Mutta kuu valaisi kirkkaasti: hänhän näki tien hyvin, saattoi myöskin nähdä töllin etäämpänä häämöittävän, hän halusi juosta sinne varoittaakseen ja kehoittaakseen heitä ainakin valmistautumaan henkensä edestä taisteluun, jottei heitä saataisi kiinni kuin rottia reiältään.
Ruohoisessa ojassa pensasten varjossa hoiperteli hän eteenpäin. Marguerite oli varmaankin juossut kovasti ja sivuuttanut Chauvelinin ja Desgas', sillä pian hän tuli jyrkänteelle kuullen heidän askeleensa takanaan. Mutta kuuvalo lankesi suoraan häneen, ja muutamien yardien päässä Margueriten varjo kuvastui selvästi meren hopeista taustaa vasten.
Mutta sitä kesti vain hetkisen; heti hän taas lyyhistäytyi kuin kuoreensa vetäytyvä eläin. Hän kurkisteli alas särmä:siltä kallioilta — laskeutuminen näytti helpolta, sillä ne eivät olleet äkkijyrkät, ja isot vierinkivet tarjosivat runsaasti jalansijaa. Siinä katsellessaan huomasi hän äkkiä vähän matkan päässä vasemmalla kalliorinteen keskivälillä puuhökkelin, jonka seinänraoista himmeä, punertava valo tuikutti kuin majakka valkea. Hänen sydämensä lyönti oli pysähtyä, sillä tuskansekainen suuri ilo valtasi hänet kokonaan.
Hän ei voinut silmillään mitata, miten kaukana tölli oli, vaan epäröimättä alkoi hän laskeutua kallioilta ryömien kiveltä kivelle välittämättä perässä tulevasta vihollisesta sotilaineen, jotka luultavasti väijyivät piilopaikastaan, sillä pitkää englantilaista ei vielä ollut näkynyt.
Edelleen hän painalsi unohtaen hirveän vihollisen kintereillään. Juosten, kompastuen, jalat heltyneinä, puoleksi typertyneenä, mutta yhä vain eteenpäin. — — Kun yhtäkkiä halkeama, kivi tai liukas kallio sai hänet väkisinkin lankeamaan. Taas hän ponnisteli pystyyn ja alkoi juosta uudelleen päästäkseen heitä ajoissa varoittamaan, pyytääkseen heitä pakenemaan ennen vihollisen saapumista ja käskeäkseen Percyn pysyttelemään poissa — poissa kuolinansasta poissa hirvittävästä perikadosta. Mutta hän huomasi muita askeleita, nopeampia kuin omansa, aivan kintereillään. Seuraavassa silmänräpäyksessä tuntui joku vetäisevän häntä hameesta, ja taaskin hän oli polvillaan; hänen suunsa tukittiin huudon ehkäisemiseksi.
Hurjistuneena ja melkein raivoissaan pettymyksen katkeruudesta Marguerite katseli avuttomana ympärilleen ja näki tihenevässä sumussa olennon ylitsensä kumartuneena ja pistävät ilkeät silmät, jotka näyttivät hänen kiihoittuneesta mielestään kamalilta ja luonnottoman vihreiltä.
Marguerite oli ison kiven varjossa; Chauvelin ei voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta hän tunnusteli niitä laihoilla valkoisilla sormillaan.