»Niin, liikkaava pelkuri ja vanha laiskuri», sanoi Chauvelin viimeinkin, »teidän olisi paras kompuroida perässämme. Kas tässä, Desgas, sitokaa tämä nenäliina tiukkaan miehen suulle.»
Chauvelin ojensi liinan Desgas'lle, joka alkoi juhlallisesti kääriä sitä juutalaisen suulle. Alistuen antautui Benjamin Rosenbaum sidottavaksi; nähtävästi hän piti tätä epämukavuutta parempana kuin yksin jäämistä S:t Martinin tielle. Siten kaikki kolme miestä lähtivät kulkemaan.
»Nopeaan!» sanoi Chauvelin kärsimättömästi, »olemme jo tuhlanneet paljon kallista aikaa.»
Ja hetken kuluttua Chauvelinin ja Desgas'n varmoja askeleita ei enää kuulunut polulta eikä vanhan juutalaisen hoipertelevaa astuntaakaan.
Marguerite oli kuullut jokikisen Chauvelinin käskyn. Hänen hermonsa olivat jännittyneet saadakseen ensiksikin täyden selvän tilanteesta, sitten vedotakseen siihen nerokkuuteen, jota oli usein sanottu Europan terävimmäksi ja jota yksin sillä hetkellä tarvittiin.
Tilanne oli tosiaankin toivoton; pieni joukkue miehiä, jotka hiljalleen ja epäilemättä odottelivat vapauttajansa saapumista, joka ei myöskään tiennyt viritetystä ansasta. Tuntui niin hirvittävättä, että muutamia avuttomia miehiä piiritettiin kuin verkolla keskellä yötä yksinäisellä rannikolla syystä, että heitä oli petkutettu ja etteivät he osanneet epäillä; niihin kuuluivat myöskin hänen ihailema miehensä ja veli, jota hän rakasti. Epätietoisena hän halusi tietää, keitä muut uhrit olivat, jotka tyynesti odottelivat Tulipunaista neilikkaa kuoleman väijyessä jokaisella kallionkielekkeellä.
Muutamaan hetkeen hän ei voinut muuta kuin seurata Chauveliniä ja sotilaita. Hän pelkäsi poikkeavansa tieltä, muutoin hän olisi kiiruhtanut eteenpäin löytääkseen puuhökkelin ja ehkäpä olisi ehtinytkin varoittamaan pakolaisia ja heidän urhoollista vapauttajaansa.
Vielä hänen mieleensä välähti korvia vihlova kirkaisukin, jota Chauvelin tuntui pelkäävän mahdolliseksi Tulipunaisen neilikan ja hänen ystäviensä varoitukseksi — toivoen kiihkeästi heidän kuulevan sen ja pakenevan ajoissa;, ennenkuin oli myöhäistä. Mutta hän ei tiennyt, kuinka kaukana kalliojyrkänne oli; ei tiennyt saattoivatko tuomitut miehet kuulla hänen huutoansa. Yritys voi sattua ennen aikojaan eikä toista tilaisuutta enää tarjoutune. Varmaan hänenkin suunsa tukitaan niinkuin juutalaisen, ja hän, avuton vanki, joutuu vielä Chauvelinin miesten käsiin.
Kuin aave Marguerite riensi hiiskumatta pensasten takana, kengät hän oli riisunut jalastaan, ja sukatkin olivat jo risoiksi repeytyneet. Hän ei tuntenut jalkojensa pakotusta eikä väsymystä. Voittamaton tahto vaati häntä miehensä luo vaikkapa kohtaloa ja viekasta vihollista vastustaen. Se kuoletti hänen ruumiilliset kipunsakin ja vahvisti aistien toiminnan kaksinverroin.
Hän ei kuullut muuta kuin Percyn vihollisten tahdikasta käyntiä edellään, ei nähnyt muuta kuin — sielunsa silmien edessä — puuhökkelin ja hänet, miehensä, silmät ummessa astelevan onnettomuuttaan kohden.