Kaikki sotilaat olivat hiipineet tiehensä. Vain kolme miestä seisoi pimeässä yksinäisellä tiellä ja Marguerite pensaikon takana tarkaten Chauvelinin määräyksiä, niinkuin olisi kuullut oman kuolintuomionsa lausuttavan.
»Kuulen, teidän ylhäisyytenne», vastasi juutalainen taaskin yrittäen lähestyä Chauveliniä, »ja vannon Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin nimessä tottelevani teidän ylhäisyyttänne enkä liikahda tästä, ennenkuin teidän ylhäisyytenne suvaitsee antaa kasvojensa valon paistaa nöyrän palvelijansa päälle; mutta, teidän ylhäisyytenne, muistattehan minun olevan köyhän miehen; hermoni eivät ole yhtä vankat kuin nuoren sotilaan. Mitähän, jos ryöväreitä sattuisi vaanimaan tällä yksinäisellä tiellä näin öiseen aikaan! Saattaisin kirkaista tai juosta peloissani pakoon! Ja täytyykö henkeni joutua lunnaiksi, hirveä rangaistusko kohtaa vanhaa pääparkaani sentähden, etten sille voi mitään?»
Juutalainen näytti sangen viheliäiseltä, ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Miestä ei voinut tietystikään jättää yksikseen autiolle tielle. Juutalainen puhui totta, saattoihan hän aivan tahtomattaan pelkästä kauhusta päästää huudahduksen, jonka keinokas Tulipunainen neilikka voi vielä käsittää varoitukseksi.
Chauvelin mietti hetkisen,
»Mitä arvelette, etteköhän voisi jättää hevostanne ja rattaitanne vartioimatta?» kysyi hän karheasti.
»Kansalainen, luullakseni», ehätti Desgas sanomaan, »ne ovat varmemmassa tallessa ilman tuota likaista, viekasta juutalaista kuin hänen huostassaan. Epäilemättä hänen päätä halkova huutonsa olisi vain varoitusmerkki.»
»Mutta mitä tehdä tuolle elukalle?»
»Kansalainen, haluaisitteko lähettää hänet takaisin Calais'hen?»
»En, sillä tarvitsemme hänet piakkoin haavoittuneita kuljettamaan», sanoi Chauvelin inhoittavan merkitsevästi.
Hetkeen ei puhuttu sanaakaan — Desgas odotteli päällikkönsä päätöstä vanhan juutalaisen hevoskoninsa vieressä uikuttaessa.