Etäältä kuului useita laukauksia. Chauvelin koetti katsella alas rannikolle, mutta onneksi kuu taaskin kätkeytyi pilven taakse, joten hän ei nähnyt mitään.
»Jonkun on mentävä majaan tulta sytyttämään», änkytti hän viimeinkin.
Hölmistyneenä noudatti kersantti käskyä. Hän astui hiilloksen luo ja sytytti vyöhönsä kiinnitetyn pienen lyhdyn; töllissä ei näkynyt ainoatakaan sielua.
»Mitä tietä he menivät?» kysyi Chauvelin.
»Sitä en voi sanoa», vastasi kersantti, »he astuivat suoraan kallioille ja sitten hävisivät vierinkivien taa.»
»Sh! mitä se on?»
Kaikki kolme miestä kuuntelivat tarkkaavasi. Kaukaa, hyvin kaukaa saattoi eroittaa kolmen airoparin nopean vinhaa loisketta, joka yhä edetessään hiljeni. Chauvelin otti nenäliinan taskustaan ja pyyhki hikeä otsaltaan.
»Purteen kuuluva vene!» sanoa läähätti hän.
Varmaankin Armand S:t. Justin ja hänen kolmen toverinsa oli onnistunut ryömiä rinnettä alas, jollaikaa miehet, niinkuin tasavallan hyvin harjoitetut sotilaat ainakin olivat sokeassa kuuliaisuudessaan ja henkeänsä peläten ehdottomasti seuranneet Chauvelinin määräyksiä — odotelleet pitkää englantilaista, joka oli tärkein saalis.
Luultavasti pakolaiset saapuivat mereen pistävälle niemekkeelle, joita niillä paikoin on vähän väliä. Arvatenkin odotteli Untolan vene siellä heitä, ja sillä hetkellä he jo varmaankin olivat brittiläisessä purressa.