»Ettehän vain ole antaneet niiden neljän miehen mennä?» karjui Chauvelin uhkaavasti. »Kielsinhän teitä ainoatakaan elävänä pakoon päästämästä! — Joutuin heidän peräänsä! Kiireesti joka suuntaan!»
Miehet tottelivat kuin koneet ja ryntäsivät kallioista rinnettä rantaa kohden, toiset suuntasivat tiensä vasemmalle, toiset oikealle niin vikkelään kuin jalat kantoivat.
»Te ja sotilaat saatte hengellänne maksaa tämän hairahduksen», sanoi
Chauvelin ilkeästi kersantilleen, jonka valvottavina sotilaat olivat
olleet. »Ja te myöskin, kansalainen», lisäsi hän kääntyen äristen
Desgas'han päin, »minun käskyjeni rikkomisesta.»
»Tehän käskitte meidän odottaa, kansalainen, kunnes pitkä englantilainen oli saapunut tölliin yhtyäkseen siellä neljän odottavan miehen seuraan. Ketään ei tullut», sanoi kersantti tylysti.
»Mutta käskinhän teitä juuri äsken, naisen huutaessa, rientämään sisään päästämättä ketään pakoon.»
»Mutta, kansalainen, ne neljä miestä olivat luullakseni jo aikaisemmin poistuneet — —»
»Teidän luullaksenne? Teidän? — —» sanoi Chauvelin melkein tukehtumaisillaan raivosta, »te annoitte heidän mennä — —»
»Kansalainen, te käskitte meidän odottaa», vastusteli kersantti, »ehdottomasti ja hengen uhalla totella määräyksiänne. Me odottelimme.»
»Kuulin miesten hiipivän töllistä muutama minuutti piiloittautumisemme jälkeen ja kauan ennen naisen huutoa», lisäsi hän Chauvelinin ollessa aivan äänetönnä pelkästä vihan vimmasta.
»Kuulkaa», sanoi Desgas äkkiä.