Jotakin heitettiin Margueriten kasvoille. Hän ei voinut hengittää ja pakosta hänen oli vaiettava.
Rohkea laulaja oli myöskin vaiennut. Hän oli epäilemättä kuullut Margueriten hurjan varoitushuudon uhkaavasta onnettomuudesta. Miehet olivat hypähtäneet pystyyn, heidän ei tarvinnut enää olla hiljaa; jopa kalliotkin kaikuivat sortuneen naisparan huudoista.
Chauvelin pahaa ennustavasti kiroten Margueritea, joka oli uskaltanut, sotkea hänen lempisuunnitelmansa, alkoi heti ärjyen komentaa:
»Miehet, sisään, älkääkä antako kenenkään elävänä lähteä hökkelistä!»
Kuu pilkisti taaskin pilvien välitse: kallioiden pimeys hävisi, kirkas, hopeinen valaistus palasi. Muutamat sotamiehet kiiruhtivat töllin ovipahaiselle. Yksi jäi Margueritea vartioimaan.
Ovi oli raollaan. Muuan sotilas potkaisi sen auki; mutta sisässä oli aivan pimeä, ainoastaan hiilos kyti hennon punertavana huoneen peränurkassa. Sotamiehet pysähtyivät konemaisesti ovelle kuin odotellen koneenkäyttäjän määräyksiä.
Chauvelin odotellen neljän pakolaisen vimmattua hyökkäystä ja hurjaa vastarintaa pimeyden turvissa oli aivan ällistynyt nähdessään sotilaiden seisovan siellä tarkkaavina kuin vartiotoimessaan hiiskahduksenkaan töllistä kuulumatta.
Omituisen tuskallisin aavistuksin meni Chauvelinkin ovelle ja tukistellen yön pimeässä kysäisi:
»Mitä tämä tarkoittaa?»
»Kansalainen, luullakseni ei siellä nyt ole ketään», vastasi eräs sotilas rauhallisesti.