Margueriten kirvelevä sydän oli pysähtyä. Hän aavisti, jopa hiukan kuulikin vartijain valmistautuvan taisteluun. Vaistomaisesti hän aavisti heidän miekka kädessä hiipivän vihollista vastaan hyökkäämään.
Ääni yhä vain lähestyi. Äärettömän kauas ulottuvien kallioiden keskellä ja meren pauhatessa alapuolella oli vaikea arvata, miten lähelle ja mistä ja kuinka kaukaa tuo iloinen mies saapui, joka laulaen anoi Jumalalta suojaa kuninkaalle ollessaan itse hengenhädässä. Vieno ääni paisui yhä voimakkaammaksi. Vähän väliä tukevan astujan maata polkiessa kuului pienien kivien hyppely ja niiden vierintä kallioista jyrkännettä alas rannalle.
Kuunnellessaan sitä tuntui Margueritesta kuin hänen oma henkensäkin olisi pujahtanut tiehensä, tuntui kuin äänen lähestyessä laulaja olisi tarttunut ansaan, — — —
Hän kuuli selvästi aivan lähellään Desgas'n pyssynhanan kilahduksen — — —
Ei! ei! eli! ei! Voi, Jumala taivaassa! eihän niin voi tapahtua! tulkoon Armand'in veri siinä tapauksessa hänen päälleen! painettakoon murhaajan merkki hänen omalle otsalleen! Jota hän rakasti, hänkin halveksikoon ja inhotkoon häntä siitä, mutta Jumala! voi Jumala! pelasta hänet mistä hinnasta tahansa!
Hurjasti kirkaisten hypähti Marguerite pystyyn ja kiiti kuin nuoli kallioilla, joilla oli lyyhistellyt. Hän näki taaskin punertavan valovälähdyksen hökkelin raosta, juoksi sinne ja heittäytyi sen seinää vasten, jota alkoi takoa puristetuin nyrkein melkein mielettömän raivoisena ja huusi:
»Armand! Armand! laukaise pyssysi! johtajasi on lähellä! hän on tulossa! hänet on petetty! Armand! Armand, ammu taivaan nimessä!»
Joku tarttui Margueriteen heittäen hänet maahan. Hän makasi siinä valittaen, runneltuna, välinpitämättömänä, mutta kuitenkin hiljaa nyyhkyttäen ja huutaen:
»Percy, mieheni, Jumalan nimessä pakene! Armand! Armand! Mikset ammu?»
»Tuo nainen on saatava vaikenemaan», sihisi Chauvelin, joka tuskin saattoi pidättäytyä häntä lyömästä.