Ajatukset sekaisin, päätä kivistäen, hermot herpaantuneina, koko ruumista pakottaen Marguerite istui siinä pimeän häntä vaipan tavoin ympäröidessä. Siitä paikasta ei voinut nähdä merta, mutta hän kuuli kohoavan vuoksen lakkaamatonta surullista kohinaa, joka puhui pettyneistä toiveista, kadotetusta rakkaudesta, puolisosta, jonka hänen varomaton toimintansa oli pettänyt ja lähettänyt kuolemaan.
Chauvelin irroitti nenäliinan Margueriten suulta. Hän ei huutanut: sillä hetkellä hänen voimansa eivät riittäneet muuhun kuin ruumiin koossa pitämiseen ja ajatuksien toimintaan pakoittamseen.
Voi! vain ajattelemista! ajattelemista! ajattelemista! eikä tiennyt mitä tehdä! Minuutit vierivät; miten nopeaan, sitä hän ei voinut laskea kauhistuttavassa hiljaisuudessa. Hän ei kuullut mitään, ei nähnyt mitään: ei tuntenut syysillan suloisuutta, meren suolaista tuoksua, ei enää kuullut laineiden loisketta eikä kivien kolinaa niiden vieriessä rannan syvennyksiin. Tilanne tuntui yhä enemmän epätodelliselta. Oli mahdotonta että Marguerite Blakeney, Lontoon seurapiirien kuningatar, istui rannikolla keskiyöllä verivihollisen vieressä. Voi! eihän voinut olla mahdollista, että jossakin, ehkä vain muutaman jalan päässä hänestä, henkilö, jota hän oli kerran halveksinut, mutta joka tässä lumotussa unentapaisessa tilassa oli joka hetki käynyt rakkaammaksi — eihän voinut olla mahdollista, että hän tietämättään juuri astui onnettomuuttaan kohti, kun hän puolestaan ei tehnyt mitään onnettoman pelastamiseksi.
Miksei Marguerite huutanut niin, että olisi kaikunut yksinäisen rannikon päästä toiseen, miksei varoittanut Percyä, jotta hän olisi voinut luopua aikeistaan ja kääntynyt pois, sillä kuolema vaani häntä joka askeleella? Kerran pari hän oli kirkaista — aivan vaistomaisesti samassa muistaen kauhean epävarmuuden: veli ja kolme miestä ammutaan silmiensä edessä, itse asiassa hänen käskystään: hän heidän surmaajansa!
Voi! hänen vierellään oleva paholainen miehen haahmossa tunsi ihmis- — — naisluonteen — hyvin. Hän oli leikitellyt Margueriten tunteilla, niinkuin taitava soittaja leikitellen koskettelee soittimensa kieliä. Chauvelin oli tutkinut hänen ajatuksensa aivan tarkalleen.
Marguerite ei voinut antaa varoitusmerkkiä — sillä hän oli heikko naisparka, hän ei voinut tahallaan määrätä Armand'ia ammuttavaksi eikä silmin nähden tahtonut saada rakkaan veljensä verta päänsä päälle; Armand'han saattoi kuolla sisartaan kiroten. Ja myöskin pikku Suzannen isä! hän, vanha mies! ja muut! — voi! kaikki oli niin, niin hirveätä!
Odotusta! Odotusta! Odotusta! Kuinka kauan? Aamun ensi tunnit kiitivät eteenpäin eikä vieläkään ollut päivä. Meri jatkoi lakkaamattoman surullista kohinaansa, syystuuli huokaili leppoisasti yöilmassa; autiolla rannalla oli haudan hiljaisuus.
Äkkiä jossakin, ei varsin kaukana, iloinen ääni lauleli kovasti: »God save the King!»
XXX LUKU
Pursi.