Pariisi syyskuussa 1792.
Kuohuva, kiehuva, nureksiva joukko olentoja, ainoastaan nimellisesti ihmisiä, sillä he näyttävät vain alhaisten himojen, kostonhalun ja vihan kiihoittamilta raakalaisilta.
Aika hiukkasen ennen auringonlaskua ja paikka läntinen katusulku, juuri sama kohta, johon eräs ylpeä tyranni vuosikymmentä myöhemmin pystytti kuolemattoman muistopatsaan kansansa kunniaksi ja oman turhuutensa todistajaksi.
Melkein koko päivän oli giljotiini ollut hirvittävässä toiminnassaan. Kaikki, mistä Ranska menneinä vuosisatoina oli ylpeillyt, vanhat nimet ja sininen veri uhrattiin kansan vapaus- ja veljeyspyyteille. Ihmisteurastus oli päättynyt sinä iltana myöhään, ja kansalla oli vielä paljon muuta mielenkiintoista nähtävää vähää ennen katuporttien yöksi sulkemista.
Väkijoukko kiiruhti Place de la Grèveltä kaikille katusuluille katselemaan mielenkiintoista ja huvittavaa näkyä.
Sitä sai joka päivä nähdä, sillä olivathan nuo ylimykset aikamoisia houkkia! Tietystikin jok'ikinen heistä oli kansan petturi, kaikki suurista miehistä polveutuvat miehet, naiset ja lapset, joiden esivanhemmat aina ristiretkien ajoista asti olivat olleet luomassa Ranskan kunniaa, sen vanhaa aatelistoa. Heidän esivanhempansa olivat sortaneet kansaa, olivat polkeneet sitä hienojen solkikenkiensä tulipunaisilla koroilla. Kansa oli vuorostaan noussut Ranskan hallitsijaksi nöyryyttäen entisiä isäntiään — ei kenkiensä koroilla, sillä siihen aikaan kansa kulki avojaloin, vaan paljon tehokkaammalla välineellä, giljotiinin terällä.
Joka päivä, joka tunti tuo hirveä teurastuskone nieli lukuisia uhrejaan — vanhoja miehiä, nuoria naisia, hentoja lapsia aina siihen saakka, kunnes se vihdoin vaati kuninkaan ja kauniin, nuoren kuningattaren pään.
Mutta asialaitahan oli niinkuin sen ollakin piti: eikö kansa vuorostaan ollut Ranskan valtias? Jokainen ylimys oli petturi, niinkuin hänen esi-isänsäkin olivat olleet ennen häntä. Kaksisataa vuotta oli kansa hikoillut, raatanut ja nähnyt nälkää kannattaakseen hekumallisen hovin tuhlaavaa ylellisyyttä. Näiden loistonluojien jälkeläisten täytyi piileskellä säilyttääkseen elämänsä — heidän täytyi paeta, jos tahtoivat välttää kansan äkkiarvaamatonta kostoa.
Ja he koettivatkin paeta ja piileskellä: siinähän koko asian huvittavin puoli olikin. Joka ilta ennen porttien sulkemista ja torirattaiden jonoissa poistuessa lukuisten katusulkujen kautta joku ylimysnarri koetti välttyä yleisen turvallisuuskomitean käsiin joutumasta. Erilaisissa valepuvuissa, erilaisilla tekosyillä he yrittivät pujahtaa vallitusten läpi, joita tasavallan kansallissotilaat huolellisesti vartioivat. Miehet naisten vaatteissa, naiset miesten puvuissa, lapset kerjäläisten ryysyissä. Siinä oli kaikellaista väkeä: entisiä kreivejä, markiiseja, jopa herttuoitakin, jotka tahtoivat paeta Ranskasta, päästä Englantiin tai johonkin muuhun yhtä inhoittavaan maahan ja koettaa siellä herättää ulkolaisia kuuluisaa vallankumousta vastaan tahi koota sotajoukkoja vapauttaakseen onnettomat vangit, jotka kerran olivat nimittäneet itseään Ranskan hallitsijoiksi.
Mutta melkein aina heidät saatiin kiinni katusuluilla. Varsinkin kersantti Bibot läntisellä portilla oli ihmeellisen tarkka vainuamaan täydellisiin valepukuihin kätkeytyneitä ylimyksiä. Silloin se vasta leikki alkoi: Bibot katseli saalistaan kuin kissa hiirtä, leikitteli sen kanssa joskus neljännestunninkin teeskennellen olevansa valepukujen, tekotukkien ja muiden teatterimaisten keinojen eksyttämä, joihin valemuotoihin jalosukuisia markiiseja ja kreivejä oli kätkeytynyt.