Bibot oli hyvin leikkisä mies, ja kannattipa oleskella läntisellä katusululla vain sitä varten, että sai nähdä hänet juuri silloin, kun hän pidätti pakenevia ylimyksiä, jotka koettivat välttää kansan kostoa.
Joskus Bibot päästi saaliinsa portista antaen vapautetun ainakin pari minuuttia luulotella, että hän todenteolla oli paennut Pariisista ja että hän oli saavuttava Englannin rannikon turvallisesti. Bibot antoi onnettoman poloisen astua noin kymmenen metriä maaseudulle päin, sitten hän lähetti kaksi miestä ihmisparan jälkeen palauttamaan hänet valepuvustaan riisuttuna.
Se vasta oli äärettömän naurettavaa, sillä useinkin todettiin, että pakolainen oli nainen, jopa ylpeä markiisitarkin, joka näytti hirveän hullunkuriselta huomatessaan päälle päätteeksi olevansa Bibot'n kynsissä. Hän tiesi hyvin, että seuraavana päivänä lyhyt tutkimus odotti häntä ja sitten rouva Guillotinen lempeä syleily.
Eipä ihme, että silloin syyskuun iltapäivänä väkijoukko oli kiihkoissaan ja innostunut. Verenhimo lisääntyy, kun se on tyydytetty, se ei kyllästy. Väkijoukko oli nähnyt giljotiinin irroittavan sinä päivänä satakunta päätä, se tahtoi nähdä toiset sata päätä putoovan huomenna.
Bibot istui tyhjällä, kumollaan olevalla tynnyrillä katusulun portin vieressä; pieni joukkue kansalliskaartilaisia oli hänen komennettavanaan. Viime aikoina oli työ ollut sangen raskasta. Kirotut ylimykset olivat käyneet hirvittäviksi ja koettivat parastansa päästäkseen pujahtamaan Pariisista. Miehet, naiset ja lapset, joiden esivanhemmat jo ammoisista ajoista olivat palvelleet Bourbon-pettureita, olivat kaikki itsekin pettureita ja giljotiinille soveliasta ruokaa. Joka päivä oli Bibot tyydyttänyt mieltään paljastamalla muutamia pakenevia rojalisteja ja lähettämällä heidät turvallisuuskomitean tutkittaviksi, jonka puheenjohtajana tuo kuuluisa isänmaanystävä, kansalainen Fouquier-Tinville oli.
Robespierre ja Danton olivat kumpikin kiittäneet Bibot'ta hänen uutteruudestaan, ja Bibot oli ylpeä siitä, että hän omasta alotteestaan oli lähettänyt ainakin viisikymmentä ylimystä giljotiinille.
Mutta juuri sinä päivänä olivat kaikkien katusulkujen ylikersantit saaneet erikoismääräyksiä. Äskettäin oli suuren ylimysjoukon onnistunut paeta Ranskasta ja saapua turvallisesti Englantiin. Pakenevista oli ihmeellisiä huhuja liikkeellä. Heidän uskaliaat tekonsa yhä vain uusiintuivat. Kaikesta siitä alkoivat ihmiset käydä kiihkoisiksi. Kersantti Grospierre oli lähetetty giljotiinille syystä, että hän oli sallinut kokonaisen ylimysperheen livahtaa pohjoisportista aivan nenänsä editse.
Kerrottiin, että pakenemisen oli järjestänyt eräs englantilainen seurue, jonka jäsenten rohkeus näytti olevan verraton ja joka pelkästä halusta sekaantua muitten asioihin kulutti joutoaikaansa rouva Guillotinen laillisten uhrien sieppaamiseen. Huhut alkoivat pian käydä yhä mahdottomammiksi; epäilemättä oli tunkeileva englantilaisjoukkue olemassa, vieläpä sitä näytti johtavan mies, jonka rohkeus ja pelkäämättömyys olivat aivan satumaisia. Hänestä ja hänen pelastamistaan ylimyksistä kierteli omituisia huhuja, miten he yhtäkkiä saavuttuaan katusuluille ja pelkin yliluonnollisin keinoin porteista paettuaan muuttuivat näkymättömiksi.
Kukaan ei ollut nähnyt salaperäisiä englantilaisia; heidän johtajastaan puhuttiin aina taikauskoisella kauhistuksella. Kansalainen Fouquier-Tinville sai pitkin päivää kirjelippuja salaperäiseltä lähettäjältä; joskus hän löysi sellaisen takkinsa taskusta, toisin ajoin joku väkijoukosta ojensi kirjeen hänelle, kun hän oli matkalla yleisen turvallisuuskomitean istunnoihin.
Kirjelippusten sisällys oli aina hyvin lyhyt. Se ilmaisi, että röyhkeät englantilaiset olivat yhä vain täydessä toimessa; ja kaikissa niissä oli allekirjoituksen asemasta punainen tunnusmerkki — pieni tähtimäinen kukka, jota Englannissa kutsutaan tulipunaiseksi neilikaksi. Muutamia tunteja sen jälkeen, kun pieni typerä kirje oli saapunut, turvallisuuskomitean jäsenet saivat kuulla, että suuren rojalisti- ja ylimysjoukon oli onnistunut paeta rannikolle ja olivat kaikessa rauhassa matkalla Englantiin.