»Kansalainen, tottelemme», vastasivat sotilaat yhtä järkähtämättöminä kuin ennenkin.
Hän ei odottanut käskyjensä täyttämistä: hän tiesi, etteivät sotilaat — itse rangaistustaan odottaen — suinkaan aikoneet asiaa pienentää, kun kerran saivat luvan kolmannen osakkaan pieksämiseen.
»Kun tuo liikkaava pelkuri on saanut rangaistuksen», lisäsi hän Desgas'lle, »voivat miehet ohjata meidät rattaille asti, ja yksi heistä saa tulla meitä Calais'hen takaisin viemään. Juutalainen ja nainen huolehtikoot toisistaan», lisäsi hän raa'asti, »kunnes saamme jonkun heitä aamulla hakemaan. Eiväthän he pitkälle pääse nykyisessä tilassaan, eikä meillä nyt ole aikaa heidän kanssaan.»
Chauvelin ei ollut vielä kaikkea toivoaan kadottanut. Hän tiesi lupauksilla kannustaneensa miehiään. Ei suinkaan salaperäinen ja uskalias Tulipunainen neilikka voinut toista kertaa yksin päästä pakoon kolmenkymmenen miehen ollessa hänen kintereillään.
Mutta sillä kertaa Chauvelin tunsi olevansa vähemmän varma asiastaan. Englantilaisen rohkeus oli jo kerran saanut hänet neuvottomaksi, kun pölkkypäisen typerät sotilaat ja asiaan sekaantunut nainen olivat muuttaneet hänen kaikkia valtteja pitelevät kätensä tappiota tuottaviksi.
Ellei Marguerite olisi vienyt häneltä aikaa, jos sotilailla olisi ollut edes hituisenkaan älyä, jos — — se olikin pitkä »jos», ja Chauvelin seisoi hetken liikahtamatta ja julisti kolmekymmentä kelvotonta ihmisiä pitkälliseen, rasittavaan kirkonkiroukseen. Runollisen hiljainen ja viihdyttävä luonto, kirkas kuu, tyyni hopeinen meri uhkui kauneutta ja lepoa, mutta kuitenkin Chauvelin kirosi luonnon, kirosi naisen ja miehen sekä lausui jättiläismäiset kironsa kaikille pitkäsäärisille, häiritseville, arvoitusmaisille brittiläisille.
Juutalainen rangaistustaan kärsien ulvoi hänen takanaan. Se viihdytti Chauvelinin kostonhaluista, ilkeätä sydäntä. Hän hymyili. Hänen mieltään rauhoitti ajatus, että oli toinenkin ihmisolento, joka ei ollut täydessä sovussa maailman kanssa.
Hän kääntyi vielä kerran katselemaan yksinäistä rantaa, jolla puuhökkeli oli, kuun valaisemaa seutua, jossa yleisen turvallisuuskomitean johtohenkilö oli kärsinyt suurimman tappionsa.
Kalliota vasten, kivisellä vuoteella Marguerite Blakeney lepäsi aivan tiedotonna. Muutamien askelten päässä sai onneton juutalainen leveään selkäänsä iskuja, joita tasavallan kahden tanakan sotilaan vankat kädet paksuilla nahkavöillä jakelivat. Benjamin Rosenbaumin ulvominen voi herättää kuolleetkin haudoissaan. Se varmaan sai lokitkin valveille ja saattoi ne mielenkiinnolla luomakunnan herrojen tekoja tähystelemään.
»Riittää», komensi Chauvelin juutalaisen valituksien hiljetessä ja hylkiö raukan tainnoksiin vaipuessa, »emme halua tappaa häntä.»