»Vanhan, likaisen juutalaisen puvussa», sanoi hän iloisesti, »luulin pysyväni tuntemattomana. Tapasin nimittäin Reuben Goldsteinin aikaisemmin iltapäivällä Calais'ssa. Muutamista kultarahoista hän antoi minulle nämä vaatteet sekä piilottautui itse lainattuaan minulle koninsa ja kärrynsä.»
»Mutta entäpä, jos Chauvelin olisi tuntenut sinut», ehätti Marguerite kiihkoissaan, »valepukusi oli hyvä — — mutta hän on niin tarkkasilmäinen.»
»Hitto vieköön!» lisäsi sir Percy hiljaa, »silloin olisi leikki varmaankin päättynyt. Minä vain heittäydyin uhkapeliin. Nyt tunnen ihmisluonnon sangen hyvin», lisäsi hän surunvoittoinen sävy iloisessa nuoressa äänessään, »ja tunnen nuo ranskalaiset perinpohjin. He inhoavat juutalaisia niin, etteivät koskaan päästä häntä paria yardia itseään lähemmä ja katsohan! Olenpa onnistunutkin tekemään itseni niin inhoittavaksi kuin mahdollista.»
»Niin! — entä sitten?» kysyi Marguerite hartaasti.
»Tuhat tulimmaista! — sitten panin suunnitelmani toimeen: s.o, ensiksi päätin antaa asian johtua itsestään, mutta kun kuulin Chauvelinin jakelevan käskyjä sotamiehilleen, arvelin sittenkin parhaaksi ruveta yhteistyöhön sallimuksen kanssa. Luotin sotilasten sokeaan kuuliaisuuteen. Chauvelinhän kielsi heitä hengen uhalla liikahtamasta paikaitaan ennen pitkän englantilaisen saapumista. Desgas heitti minut kuin käärön töllin lähistölle; sotamiehet eivät kiinnittäneet huomiotaan juutalaiseen, Chauvelinin kyyditsijään. Onnistuin irroittamaan käteni nuorista, joilla se elukka sitoi minut. Minulla on aina lyijykynä ja paperia muassa, ja kiireessä töhersin muutamia tärkeitä ohjeita paperipalaselle aivan sotamiesten silmien edessä, jotka olivat liikkumattomina piilossaan Chauvelinin käskyn mukaisesti. Sitten tipahutin kirjelippusen seinänraosta tölliin ja jäin odottelemaan. Kirjeessä käskin pakolaisten hiipiä hiljakseen majasta, ryömiä kallioita alas ja pysytellä vasemmalla aina niemekkeelle saapumiseen asti, pyysin heitä antamaan merkin, milloin kaukana merellä odottelevan Untolan vene otti heidät suojaansa. Onneksi heille itselleen ja minulle tottelivat he ehdottomasti käskyjäni. Vaikka sotilaat näkivätkin heidät, eivät he hievahtaneetkaan, sillä he olivat Chauvelinin käskyille kuuliaisia! Odotin melkein puoli tuntia, ja kun tiesin pakolaisten olevan hyvässä turvassa, annoin merkin, joka sitten synnytti niin paljon hälinää.»
Siinä oli koko juttu. Se näytti niin yksinkertaiselta! Marguerite ei voinut kyllin ihmetellä ihailtavaa nerokkuutta, rajatonta rohkeutta ja uljuutta, joka oli keksinyt ja auttanut uskaliaan suunnitelman toimeenpanoa.
»Mutta ne ilkiöthän pieksivät sinut!» lausui Marguerite kauhusta hengästyneenä kamalaa häväistystä ajatellessaankin.
»Niin, sitähän ei voinut välttää», vastasi Percy lempeästi, »kun pikku vaimoni kohtalo oli niin epävarma, täytyi minun jäädä tänne hänen luokseen. Hitto vieköön!» lisäsi hän iloisesti, »ei pelkoa! Chauvelin ei kadota mitään odotellessaan, sen vakuutan. Odotahan, kunnes hän saapuu Englantiin! — Kas silloin! hän saa monin kerroin maksaa selkäsaunan, jonka sain häneltä, sen lupaan!»
Marguerite naurahti. Tuntui niin viihdyttävältä olla Percyn vieressä, kuulla hänen reipasta nauruaan, katsella hänen sinisten silmiensä hyväntahtoista ilmettä, kun hän ojenteli voimakkaita käsivarsiaan haluten saada käsiinsä vihollisensa, jolle ennusteli hyvin ansaittua rangaistusta.
Äkkiä Marguerite kuitenkin säpsähti: onnesta, punoittavat kasvot kalpenivat, iloinen ilme hävisi silmistä. Hän oli kuullut yläpuoleltaan varovaista astuntaa ja kivien putoavan kalliolta suoraan alas rannalle.