»Voi, arvoisa lordi», vastasi kreivitär kovasti huokaisten, »luotan
Jumalaan — en voi muuta kuin rukoilla — ja toivoa! — —»
»Niin, rouva kreivitär!» sanoi sir Andrew Ffoulkes, »luottakaa Jumalaan kaikella muotoa, mutta luottakaa myöskin vähän englantilaisiin ystäviinne, jotka ovat vannoneet tuovansa kreivin kanaalin yli, niinkuin ovat tuoneet teidätkin tänään.»
»Kyllä, kyllä», vastasi hän; »minä luotan täydellisesti teihin ja teidän ystäviinne. Olkaa vakuutettu, että teidän maineenne on levinnyt yli koko Ranskan. Muutamat ystävämmehän pelastuivat kuin ihmeen kautta hirveän vallankumouksellisen tuomioistuimen käsistä — ja te ja teidän ystävännehän olitte saaneet kaiken sen aikaan —»
»Rouva kreivitär, me olimme ainoastaan välikappaleita — — —»
»Mutta arvoisa lordi, mieheni», sanoi kreivitär, kun pidätetyt kyyneleet olivat tukahduttaa hänen äänensä, »hän on hengenvaarassa — en olisi mitenkään tahtonut jättää häntä, mutta — — lapseni — — velvollisuus toiselta puolen häntä ja toiselta puolen heitä kohtaan vaatii minua He kieltäytyivät lähtemästä ilman minua — — ja te ja teidän ystävänne vakuutitte minulle juhlallisesti, että mieheni on hyvässä turvassa. Mutta voi! Nyt kun olen täällä — kaikkien teidän keskuudessanne — täällä kauniissa, vapaassa Englannissa — ajattelen häntä, joka saa paeta henkensä kaupalla kuin ahdistettu eläinparka — — sellaisessa vaarassa — — voi! Ei minun olisi pitänyt jättää häntä — — ei olisi pitänyt jättää häntä! — —»
Naisparka oli aivan menehtynyt; väsymys, suru ja liikutus olivat voittaneet jäykän ylimyksen. Hän itki hiljaa itsekseen. Suzanne kiiruhti äitinsä luokse suuteloillaan poistamaan tämän poskille valuvia kyyneliä.
Lordi Antony ja sir Andrew eivät olleet sanoneet sanaakaan, sillä he eivät halunneet keskeyttää kreivittären puhetta. Epäilemättä heidän tuli sääli häntä; äänettömyyskin sitä todisti, mutta kaikkina aikoina ja aina siitä asti, kun Englanti saavutti nykyisen asemansa, ovat englantilaiset hävenneet näyttää mielenliikutustaan ja myötätuntoaan. Ja sentähden he eivät puhuneet sanaakaan, koettivat vain kaikin tavoin peitellä tunteitaan, mikä teki heidät äärettömän typerännäköisiksi.
»Mitä minuun tulee», sanoi Suzanne yhtäkkiä katsellessaan sir Andrewta ruskeiden kiharoittensa alta, »niin luotan teihin täydellisesti, ja tiedän teidän tuovan rakkaan isäni onnellisesti Englantiin, niinkuin meidätkin toitte tänään.»
Ne sanat lausuttiin niin luottamuksellisesti, hiljaista toivoa ja uskoa ilmaisevasti, että äidin kyyneleet kuivuivat kuin taikavoimalla ja läsnäolijat vetivät suunsa hymyyn.
»Kreivitär, tehän saatatte minut häpeämään», vastasi sir Andrew; »vaikka olenkin teidän käytettävissänne, olen ollut vain vaatimaton väline suuren johtajamme käsissä, joka järjesti ja pani toimeen teidänkin pakonne.»