Sillä kertaa hän puhui kovin katkerasti, ja Armand S:t Just, joka suuresti rakasti sisartaan, tunsi kovin kourin kosketelleensa arkaa haavaa.
»Mutta Margot, sir Percyhän rakasti sinua.»
»Rakastiko minua? — Niin, Armand, luulin hänen kerran rakastuneen, muutoinhan en olisi mennyt hänen kanssaan naimisiin. Totta tosiaankin», lisäsi hän puhuen hyvin nopeaan, niinkuin olisi iloinnut saadessaan vihdoinkin keventää raskasta sydäntaakkaansa, joka oli painostanut häntä kuukausmääriä, »tietysti sinäkin luulit — niinkuin kaikki muutkin — että solmin avioliiton sir Percyn kanssa hänen varallisuutensa vuoksi. — Mutta, rakas veli, vakuutan ettei laita ollut niin. Hän näytti ihailevan minua kovin kiihkeästi ja kokonaisesti, mikä sai sydänkieleni väräjämään. En ollut sitä ennen rakastunut kehenkään muuhun, niinkuin tiedät, ja olin silloin jo neljänkolmatta — joten luulin, ettei rakkaus ollut minua varten. Mutta olen aina halunnut olla sokeasti, kiihkeästi, kokonaisesti rakastettu ja ihailtu, sillä arvelen sen olevan taivaallista. Percyn hitaus ja typeryys veti minua puoleensa, sillä luulin hänen vain sitä enemmän minua rakastavan. Tietystihän viisailla miehillä on muitakin harrastuksia ja kunnianhimoisilla paljon toiveita. — — Luulin narrin aina vain ihailevan ajattelematta muuta ollenkaan. Ja siten, Armand, olin valmis myöntymään; olisin antanut itseäni ihailla ja olisin vuorostani kohdellut häntä äärettömän hellästi — —.»
Marguerite huokasi — ja siihen huokaukseen sisältyi kokonainen maailma pettyneitä toiveita. Armand S:t Just antoi hänen keskeyttämättä jatkaa puhettaan. Hän kuunteli sisarensa juttua omien ajatustensa kapinoidessa. Oli hirveätä, että nuorelta, tyttömäiseltä ja kauniilta naiselta oli riistetty toiveet, tuulentuvat, kultaiset mielikuvitusunelmat, jotka kaikki olisivat tehneet hänen nuoruutensa pitkäksi juhlapäiväksi.
Ehkä kuitenkin, vaikka hän suuresti rakastikin sisartaan — ehkä hän kuitenkin käsitti sen, jonka Marguerite jätti sanomatta, sillä olihan hän tutkinut useissa maissa kaikenikäisiä ja kaikilla yhteiskunnan- ja älyasteilla olevia miehiä. Vaikka myöntää täytyykin Percy Blakeneyn olleen typerän, oli hänen hitaasti toimivassa mielessään kuitenkin tilaa monessa sukupolvessa kulkeneelle ylpeydelle, jota englantilaisten herrasmiesten jälkeläisistä on mahdoton hävittää. Eräs Blakeney oli kaatunut Bosworthin kentällä, eräs toinen oli uhrannut henkensä ja omaisuutensa muutaman petollisen Stuartin hyväksi. Samaista ylpeyttä, jota tasavaltalainen Armand sanoi houkkamaiseksi ja ennakkoluuloiseksi, oli varmaankin suuresti loukattu, kun sanoma lady Blakeneyn rikoksesta oli saapunut. Marguerite oli nuori, harhaanjohdettu ja ehkäpä oli hänelle annettu huonoja neuvojakin. Armand tiesi sen, ja ne, jotka olivat käyttäneet hyväkseen Margueriten nuoruutta, ajattelemattomuutta ja varomattomuutta, olivat tienneet sen vieläkin paremmin. Blakeneyn järki juoksi hitaasti, hän ei ottanut »asianhaaroja» huomioon, hän piti vain kiinni seikoista, jotka olivat todenneet lady Blakeneyn ilmiantaneen maantiehensä tuomioistuimelle, mikä ei tuntenut anteeksiantoa. Sir Percyn vaimonsa halveksiminen rikoksesta, jonka tämä tietämättään oli tehnyt, varmaankin kuoletti hänessä rakkauden, jossa sympatialla ja älyllä ei ollut mitään sijaa.
Kuitenkin hänen oma sisarensa hämmästytti Armand'ia silläkin hetkellä. Elämä ja rakkaus ovat merkillisen oikullisia. Oliko laita niin, että sir Percyn rakkauden vähetessä Margueriten omassa sydämessä se vain kiihtyi Rakkauden poluilla äärimäisyydet tapaavat toisensa: tämä nainen, jolle puolet Europan älyllistä maailmaa oli notkistanut polviaan, oli lahjoittanut tunteensa houkalle. Marguerite katsella tuijotti auringonlaskua. Armand ei voinut nähdä sisarensa kasvoja, mutta hänestä näytti, että jotain kimalteli hetkisen kultaisessa iltahohteessa ja tipahti Margueriten somalle pitsikaulurille.
Mutta Armand ei voinut puhua siitä sen enempää sisarensa kanssa. Hän tunsi Margueriten omituisen kiihkeän luonteen sangen hyvin, samoin kuin tiesi, että hänen vapaan ja avoimen käytöksensä alta malttavaisuuttakin saattoi pilkistää.
Molemmat sisarukset olivat aina olleet yksissä, sillä heidän vanhempansa olivat kuolleet, kun Armand oli vielä nuorukainen ja Marguerite aivan lapsi. Armand ollen kahdeksan vuotta vanhempi Margueritea oli vaalinut sisartaan aina tämän naimisiinmenoon saakka. Oli ollut hänen suojelijansa loistokaudella heidän kodissaan rue de Richelieun varrella ja oli myöskin nähnyt sisarensa alkavan Englannissa uutta elämäntaivalta surumielin ja pahaa aavistellen.
Margueriten naimisiin mentyä oli Armand ollut ensi kertaa vierailulla Englannissa ja muutamien kuukausien ero näytti jo aikaansaaneen kapean kuilun sisarusten välille. Sama suuri ja voimakas molemminpuolinen rakkaus oli vielä jälellä, mutta kummallakin näkyi olevan salainen pyhäkkönsä, johon toinen ei uskaltanut tunkeutua.
Armand S:t Just tiesi paljon sellaista, jota hän ei uskaltanut kertoa sisarelleen; Ranskan vallankumouksen valtiollinen suunta vaihteli melkein joka päivä; sisar ei olisi saattanut ymmärtää veljen mielipiteiden ja ystävyyssuhteiden vaihtelua, vaikka Armand'in entisten ystävien aikaansaamat vallattomuudet alkoivatkin käydä kovin hirveiksi. Ja Marguerite ei voinut puhua veljelleen sydämensä salaisuuksista; hän tuskin itsekään ymmärsi niitä, hän vain tunsi keskellä kaikkea loistoa olevansa yksin ja onneton.