Ja Armand oli lähdössä! Marguerite pelkäsi vaaran uhkaavan häntä ja toivoi saavansa olla veljensä läheisyydessä. Kumminkaan hän ei tahtonut pilata viimeisiä, surullisensuloisia hetkiä puhumalla itsestään. Hän kuljetti veljeänsä pitkin rantakallioita, sitten merenrannalle; heillä oli niin paljon toisilleen sellaista sanomista, joka vain ohimennen hipaisi kummankin salaista pyhäkköä.
VIII LUKU
Valtuutettu asiamies.
Iltapäivä oli loppumaisillaan, ja pitkä, kylmähkö englantilainen kesäilta alkoi verhota vihreitä Kentin maisemia sumuvaippaansa.
Untola oli levittänyt purjeensa, ja Marguerite Blakeney seisoi rantakalliolla toista tuntia katsellen valkeita purjeita, jotka veivät häneltä rakkaan henkilön, jolle hänkin uskalsi tarjota rakkauttaan ja luottamustaan.
Vähän matkan päässä hänestä vasemmalla »Kalastajalepolan» valot tuikkivat keltaisina yhä tihenevässä sumussa. Silloin tällöin hän luuli kuulevansa hauskaa keskustelua ja ilonpitoa, jopa miehensä typerää nauruakin, joka kiusasi hänen herkkää korvaansa.
Sir Percy oli hienotunteisuudesta jättänyt hänet yksikseen. Marguerite arvasi, että sir Percy typerällä, hyväntahtoisella tavallaan ymmärsi vaimonsa kaipaavan yksinäisyyttä, kun valkoiset purjeet hävisivät peninkulmien päähän epämääräisen taivaanrannan taakse. Vaikka sir Percyn sopivaisuus- ja säädyllisyyskäsitteet olivatkin ylen kehittyneet, ei hänen päähänsä kumminkaan pälkähtänyt, että ketään saattoi piillä läheisyydessä. Marguerite oli miehelleen kiitollinen kaikesta siitä; aina hän koettikin osoittaa kiitollisuuttaan sir Percyn huomaavaisuudesta, jota hän alituiseen sai kokea, samoin myös miehensä rajattomasta jalomielisyydestä. Toisinaan hän taas koetti hillitä katkeria, pilkallisia ajatuksiaan, jotka saattoivat hänet vastoin tahtoaan lausumaan loukkaavia ilkeyksiä ja siten vaistomaisesti pahoittamaan miehensä mielen.
Usein Marguerite loukkasikin miestään halveksivalla käytöksellään. Antoipa hänen vielä tuntea senkin, että oli unhoittanut kerran häntä rakastaneensa. Rakastanut mitätöntä narria, jonka ajatukset eivät näyttäneet kykenevän kohoamaan kravatinsolmua ja takinkuosia korkeammalle. Ja kuitenkin! — — hämärät muistot, jotka olivat suloisen polttavia ja kesäillan hiljaisuuteen sopivia, palasivat liidellen keveän merituulen siivillä: oli aika, jolloin sir Percy ihaili häntä ja näytti hyvin kiintyneeltä — orjan tavoin. — Siinä rakkaudessa oli jotain salaista jännitystä, joka lumosi Margueriten.
Sitten rakkaus ja kiintymys, joita Marguerite koko kosimisajan oli pitänyt koiran orjamaisen uskollisuuden veroisina, hävisivät kerrassaan. Kaksikymmentäneljä tuntia heidän vaatimattomien vihkiäistensä jälkeen S:t Rochin vanhassa kirkossa oli Marguerite kertonut miehelleen, miten hän kerran huomaamattaan sattui puhumaan erikoisista, markiisi de S:t Cyriä koskevista asioista muutamille miesystävilleen, jotka olivat käyttäneet tietoa onnetonta markiisia vastaan ja toimittaneet hänet mestauslavalle.
Marguerite vihasi markiisia. Monta vuotta sitten hänen rakas veljensä Armand oli rakastunut Angèle de S:t Cyriin, mutta S:t Just oli alhaista sukuperää ja markiisilla oli säätynsä ylpeys ja sen ylimieliset ennakkoluulot. Kerran Armand, kunnioittava, arka ihailija, uskalsi lähettää pienen runon — innostuneen, hehkuvan ja kiihkoisan — unelmiensa jumalattarelle. Seuraavana yönä markiisi de S:t Cyrin palvelijat vaanivat häntä Pariisin muurien ulkopuolella ja häpeällisesti pieksivät hänet kuin koiran aivan henkitoreisiin syystä, että hän oli uskaltanut katsella ylimyksen tytärtä. Sellaista sattui tuhkatiheään siihen aikaan, pari vuotta ennen suurta vallankumousta, kuuluivatpa ne melkein päivän tapahtumiin Ranskassa, Ne johtivat verisiin kostotoimiin, joiden johdosta muutamia vuosia myöhemmin monet korskeilijat joutuivat mestauslavalle.