Marguerite muisti kaiken sen. Varmaankin hänen veljensä miehuudentunto oli siitä paljon kärsinyt ja omanarvontunto aivan masentunut. Omia kärsimyksiään veljensä puolesta hän ei edes koettanutkaan koskaan eritellä.
Sitten tuli kostonpäivä. S:t Cyr ja hänen omaisensa joutuivat halveksimainsa alhaissäätyisten käskettäviksi. Sekä Armand että Marguerite, jotka molemmat olivat sielukkaita, ajattelevia henkilöitä, nuoruuden innolla omaksuivat vallankumouksen ihannoivat opit; jotavastoin markiisi S:t Cyr ja hänen perheensä yhä vain taistelivat etuoikeuksiensa puolesta, jotka olivat asettaneet heidät kanssaihmistensä yläpuolelle. Hetkellinen ja ajattelematon Marguerite, joka ei punninnut sanojaan ja jota vieläkin loukkasi markiisin veljellensä tuottamat kärsimykset, sattui kuulemaan — omassa seurapiirissään — että S:t Cyr oli petollisessa kirjevaihdossa Itävallan kanssa. Sen kautta hän toivoi saavuttavansa Itävallan keisarin kannatuksen omassa maassaan kasvavan vallankumouksen kukistamiseksi.
Siihen aikaan yksikin ilmianto riitti. Margueriten muutamat ajattelemattomat sanat kantoivat hedelmän kahdessakymmenessäneljässä tunnissa. S:t Cyr pidätettiin ja paperit tarkastettiin. Hänen laatikostaan löydettiin Itävallan keisarin kirjeitä, joissa luvattiin lähettää miehiä taistelemaan Pariisin asukkaita vastaan. Häntä syytettiin kansan pettämisestä, ja hänet lähetettiin mestauslavalle. Sekä hänen vaimonsa että poikansa joutuivat saman hirveän kohtalon alaisiksi.
Vaikka Marguerite olikin kauhistunut ajattelemattomuutensa seurauksia, ei hän kyennyt pelastamaan markiisia. Hänen seurapiirinsä, johon kuului vallankumouksen johtohenkilöitä, ihaili häntä sankarittarena. Mennessään naimisiin Marguerite ei varmaankaan käsittänyt, miten ankarasti sir Percy oli tuomitseva rikoksen, jonka hänen vaimonsa oli huomaamattaan tehnyt, ja joka vieläkin raskaasti painoi Margueriten mieltä. Hän tunnusti kyllä sen miehelleen luottaen Percyn sokeaan rakkauteen ja omaan rajattomaan vaikutusvaltaansa häneen sekä toivoi niiden avulla saavansa unohtumaan kaiken sen, joka mahdollisesti kuulosti englantilaisista epämiellyttävältä.
Aivan varmasti sir Percy sillä hetkellä suhtautui asiaan sangen tyynesti; itse asiassa hän näytti tuskin ymmärtävän vaimonsa kaikkia sanoja. Mutta vieläkin varmempaa oli, ettei Marguerite sen jälkeen huomannut miehessään pienintäkään merkkiä siitä rakkaudesta, jonka luuli kerran täysin omanneensa. He vieraantuivat kokonaan toisistaan ja sir Percy näytti vapautuvan rakkaudestaan aivankuin olisi heittänyt sopimattoman hansikkaan kädestään. Marguerite koetti herättää miehensä uinuvaa älykkyyttä oman nerokkuutensa avulla. Hän koetti kiihoittaa sir Percyn mustasukkaisuutta, kun ei kyennyt herättämään hänessä rakkautta; hän koetti yllyttää häntä puolustautumaan, mutta kaikki oli vain turhaa vaivaa. Sir Percy pysyi ennallaan, aina vastustamattomana, pitkäveteisenä, unisena, alati kohteliaana ja muuttumattomana gentlemannina. Margueritella oli kaikkea, mitä maailma ja rikas mies saattavat tarjota kauniille naiselle, mutta kuitenkin sinä kauniina kesäiltana Untolan vihdoinkin hävitessä yön hämäryyteen tunsi hän olevansa yksinäisempi kuin kulkuri raukka, joka vaivalloisesti näytti vaeltavan särmäisiä kallioita kiemurtelevaa tiestä pitkin.
Huokaisten Marguerite Blakeney kääntyi sellin mereen ja kallioihin sekä lähti astelemaan hitaasti »Kalastajalepolaa» kohti. Lähestyessään hän kuuli sisältä iloisia ääniä ja vilkasta naurua, joka kävi yhä äänekkäämmäksi ja selvemmäksi. Hän saattoi eroittaa sir Andrew Ffoulkesin miellyttävän äänen, lordi Tonyn äänekkään naurun, miehensä pitkäveteiset, uniset huomautukset silloin tällöin. Huomattuaan olevansa yksinäisellä tiellä ja pimeän yllättävän joudutti hän astumistaan — — seuraavassa silmänräpäyksessä hän näki jonkun ripeästi tulevan vastaansa. Marguerite ei katsahtanut tulijaan eikä ollut ollenkaan levoton, sillä olihan »Kalastajalepola» aivan lähellä.
Vieras pysähtyi huomatessaan Margueriten nopein askelin lähestyvän, ja juuri kun tämä aikoi mennä ohitse, sanoi vieras hyvin hiljaa:
»Kansatar S:t Just.»
Margueriten huulilta pääsi hämmästyksen huudahdus kuullessaan aivan vierellään tuttua tyttönimeään mainittavan. Katsahdettuaan vieraaseen ojensi hän tälle kätensä ainakin sillä kertaa teeskentelemättömän iloisesti:
»Chauvelin!» huudahti Marguerite.