Chauvelinin ääni korvan juuressa herätti Margueriten unelmistaan. Salaperäinen sankari oli hävinnyt tiehensä ja kahdenkymmenen yardin päässä hänestä istui juoden ja nauraen mies, jolle hän oli vannonut uskollisuuden valan.
»Kas niin, mies!» sanoi Marguerite jälleen vallattomasti, »te saatatte minut hämille. Mistä ihmeestä minä hänet löydän!»
»Kansatar, tehän liikutte kaikkialla», kuiskasi Chauvelin mairittelevasti, »olen kuullut sanottavan, että olette Lontoon hienoston keskus — — näette kaikki, kuulette kaikki.»
»Sangen helppoa, ystäväni», vastasi Marguerite oikasten vartaloansa ja katsellen hiukan halveksivasti pientä, laihaa miestä edessään. »Sangen helppoa! Unohdatte sir Percy Blakeneyn olevan kuuden jalan pituisen ja monta sukupolvea lady Blakeneyn ja ehdotuksenne välillä.»
»Kansatar, Ranskan tähden!» toisti Chauvelin hyvin vakavasti.
»Mitä vielä, puhutte joutavia; vaikka tietäisinkin kuka Tulipunainen neilikka on, ette kumminkaan voisi tehdä mitään hänelle — englantilaiselle.»
»Kyllä vain voisin», virkkoi Chauvelin nauraen kuivahkon karkealla äänellään. »Kaikissa tapauksissa voimme toimittaa hänet mestauslavalle jäähdyttelemään kiihkeään, ja kun diplomaatit alkavat siitä hälistä, pyydämme nöyrästi anteeksi Englannin hallitukselta, ja tarpeen vaatiessa maksamme sovinnot mestatun perheelle.»
»Chauvelin, ehdotuksenne on kauhea!» lausui Marguerite vetäytyen hänestä kauemmas niinkuin vahingollisesta hyönteisestä. »Olkoonpa mies kuka hyvänsä, urhoollinen ja jalo hän on, ja koskaan — kuuletteko? — koskaan en anna apuani sellaiseen konnantyöhön.»
»Kernaammin sallitte jokaisen tähän maahan saapuvan ranskalaisylimyksen loukata itseänne.»
Chauvelin oli tähdännyt tarkkaa ampuessaan nuolensa. Margueriten nuoret kasvot muuttuivat entistään kalpeammiksi ja hän koetti purra huultaan, kun ei halunnut ilmaista Chauvelinille nuolen osuneen.