Pienessä huoneessa vastapäätä kauniin porraskäytävän ylintä osaa seisoi hienostunut isäntä vastaanottaen vieraitaan. Arvossapidettyjä miehiä, kauniita naisia, huomattavia henkilöitä kaikista Europan maista oli jo astunut hänen ohitsensa syvään kumartaen, niinkuin sen ajan ylenpalttinen kohteliaisuus vaati. Sitten he nauraen ja jutellen hajaantuivat mikä minnekin, tanssisaliin, vieras- ja pelihuoneisiin.
Lähellä lordi Grenvilleä seisoi Chauvelin nojaten pöytään moitteettomassa, mustassa puvussaan. Äänettömänä hän katseli komeata ihmisjoukkoa. Hän ei ollut huomannut lady Blakeneyn eikä sir Percyn vielä saapuneen ja hänen tarkat, vaaleat silmänsä pälyivät oveen päin jokaisen uuden tulokkaan saapuessa.
Chauvelin seisoi jotensakin yksin. Tietystikään Ranskan vallankumouksellisen hallituksen lähettiläs ei ollut suosittu vieras aikana, jolloin huhuja syyskuun verilöylystä, anarkiasta ja hirmuhallituksesta oli juuri alkanut liikkua kanaalin toiselta puolen.
Englantilaiset virkaveljet olivat vastaanottaneet Chauvelinin kohteliaasti hänen virallisen asemansa vuoksi. Herra Pitt oli kätellyt häntä, lordi Grenville oli jutellut hänen kanssaan moneen kertaan, mutta Lontoon hienot piirit eivät olleet hänestä tietävinäänkään. Naiset käänsivät selkänsä hänelle, miehet, joita asema ei velvoittanut, kieltäytyivät kättelemästä.
Mutta Chauvelin ei välittänyt mitättömistä yhteiskunnan tarjoamista eduista, joita hän nimitti valtiollisen uransa välikohtauksiksi. Hän oli aivan sokeasti innostunut vallankumouskysymykseen, hän halveksi kaikkea yhteiskunnallista luokkaeroitusta ja rakasti tulisesti isänmaataan. Niiden kolmen aatteen valtaamana hän ei vähintäkään perustanut loukkauksista, joita sai niellä sumunpeittämässä, lojalisessa ja vanhanaikaisessa Englannissa.
Mutta ennen kaikkea Chauvelinilla oli eräs tärkeä asia sydämellään. Hän uskoi aivan tosissaan, että Ranskan ylimystö oli kotimaansa pahin vihollinen. Toivoen heidän kaikkien häviötä oli hän ollut niiden joukossa, jotka kauhean hirmuhallituksen aikana olivat ensimäisinä lausuneet tuon historiallisesti kuuluisan ja julman toivomuksen: »Ylimyksillä pitäisi olla ainoastaan yksi yhteinen pää, jotta giljotiinin tarvitsisi vain kerran iskeä irroittaakseen sen.» Ja se oli hänen mielipiteensä kaikista ylimyksistä, jotka olivat onnistuneet pakenemaan maasta, sillä olihan anteeksiantamatonta, että giljotiinilta keinoteltiin niin paljon Ranskalle kuuluvaa saalista. Onnistuttuaan pääsemään rajan yli koettivat rojalistisiirtolaiset epäilemättä parastaan kiihoittaakseen ulkolaisten vihaa Ranskaa vastaan. Loppumattomia juonia punottiin Englannissa, Belgiassa ja Hollannissa, jotta olisi saatu joku suurvalloista yllytetyksi lähettämään sotajoukkoja vallankumoukselliseen Pariisiin Ludvig-kuningasta vapauttamaan ja sanalla sanoen hirttämään tasavalta-hirviön verenjanoiset johtajat.
Ei ole sentähden ihmeteltävää, että romanttisen ja salaperäisen Tulipunaisen neilikan persona oli aiheuttanut Chauvelinin katkeran vihan. Hänen ja muutamien hänen johdollaan toimivien nuorten, varakkaiden narrien, jotka kaikki olivat rajattoman uskaliailta ja nerokkaan neuvokkaita oli onnistunut pelastaa Ranskasta sadottain ylimyksiä. Yhdeksän kymmenesosaa siirtolaisista, joita Englannin hovi oli juhlien vastaanottanut, sai kiittää Tulipunaista neilikkaa ja hänen liittolaisiaan pelastumisestaan.
Chauvelin oli luvannut pariisilaisille virkaveljilleen ottavansa selvän tunkeilevasta englantilaisesta ja houkuttelevansa hänet Ranskaan ja sitten — —. Chauvelin huokasi syvään tyytyväisesti ja iloisesti jo pelkästä ajatuksestakin saada nähdä salaperäisen pään putoavan yhtä helposti giljotiinin terän alla kulin minkä muun pään tahansa.
Yhtäkkiä syntyi yleinen hämminki komealla porraskäytävällä, keskustelu lakkasi hetkeksi, kun päähovimestarin ääni ilmoitti ulkona:
»Hänen kuninkaallinen korkeutensa Walesin prinssi seurueineen, sir
Percy Blakeney, lady Blakeney.»