Prinssi katsoi häneen sangen tuimasti muutaman minuutin ja sanoi:
»Totta totisesti, arvoisa herra, — ehkä tiedätte kansallissankaristamme enemmän kuin me — — mahdollisesti tiedätte myös, ken hän on. — — Katsokaahan!» lisäsi hän kääntyen ryhmittyneisiin vieraisiin päin, »naiset tarkkaavat huultenne liikkeitä — — pääsisitte kauniin sukupuolen suosioon, jos vain tyydyttäisitte heidän uteliaisuutensa.»
»Teidän armonne», sanoi Chauvelin merkitsevästi, »Ranskassa huhutaan, että teidän ylhäisyytenne voisi — jos vain haluaisi -— antaa tositietoja salaperäisestä, tiepuolessa kasvavasta kukkasesta.»
Puhuessaan hän loi nopean ja tutkivan katseen Margueriteen, jonka kasvot eivät kuvastaneet pienintäkään liikutusta ja jonka katse kohtasi Chauvelinin silmät vallan pelkäämättä.
»Eipä niinkään, mies», vastasi prinssi, »minun suuni on tukittu! ja liiton jäsenet vartioivat huolellisesti päällikkönsä salaisuutta — — joten hänen hyvät ihailijansa saavat tyytyä vain varjon palvomiseen. Täällä Englannissa, arvoisa herra», lisäsi hän, »meidän ei tarvitse muuta kuin mainita Tulipunaisen neilikan nimi saadaksemme kaikki kauniit kasvot innostuksesta punastumaan. Ketkään muut paitsi hänen uskolliset apulaisensa eivät ole nähneet häntä. Pätkäkö vai lyhyt, vaaleako vai tumma, kaunisko vai ruma hän lie, emme tiedä, mutta sen vain tiedämme, että hän on maailman urhoollisin mies, ja arvoisa herra, olemme hiukan ylpeitä hänen englantilaisesta kansallisuudestaan.»
»Voi, herra Chauvelin», jatkoi Marguerite melkein ilkkuen katsellessaan ranskalaisen sfinksimäisen tyyniä kasvoja, »hänen kuninkaallisen korkeutensa on lisättävä, että me naiset pidämme häntä muinaisajan sankarina — — jumaloimme häntä — — kannamme hänen merkkiänsä — — vapisemme pelosta häntä vaaran kohdatessa ja riemuitsemme hänen kanssaan voiton hetkellä.»
Chauvelin kumarsi vain levollisesti sekä prinssille että Margueritelle. Hän ymmärsi molempien puheiden — kummankin tavallaan — pilkkaavan, halveksivan sävyn. Huvituksia rakastavaa, turhamaista prinssiä hän halveksi; kaunista naista, jonka kultaisia kiharoita somisti pieni, punakukkainen, rubiineista ja timanteista tehty, oksamainen koriste — piteli hän kourassaan. Äänettömänä hän vain odotteli tapausten kulkua.
Pitkä, iloinen, ontto nauru lopetti hiljaisuuden, joka oli vallannut kaikki läsnäolijat.
»Ja me puoliso parat», kuului venyttävällä ja teeskennellyllä äänellä komean sir Percyn huulilta, »meidän on seistävä syrjässä — heidän palvoessaan tuota hiton varjoa.»
Kaikki nauroivat — prinssi kovemmin kuin muut. Hillityn kiihdytyksen jännitys laukesi ja heti sen jälkeen kaikki nauroivat ja juttelivat iloisesti äänekkään seurueen poistuessa viereisiin huoneisiin.