»Tietysti, sir Andrew! Kuinka uskaltaisin vastustaa rakkauden jumalaa? Ehkä hän määräisi hirvittävän rangaistuksen otaksumisistani. Polttakaa toki rakkauskirjeenne!»
Sir Andrew oli jo pyörittänyt paperin pitkäksi kierteeksi ja piteli sitä taas tuikuttavan kynttilän päällä. Hän ei huomannut kauniin vastustajansa kasvoilla omituista hymyä, niin kiihkeästi hän teki hävitystyötään. Jos hän sen olisi huomannut, tyytyväisyyden ilme olisi varmaankin hävinnyt hänen kasvoiltaan. Hän tarkasteli kohtalokasta lippusta, joka kiemuroi liekissä. Viimeinenkin jäännös putosi lattialle, ja hän poljeskeli sen tuhkaa kannallaan.
»Ja nyt, sir Andrew», sanoi Marguerite Blakeney sangen miellyttävästi hymyillen ja viehättävän välinpitämättömästi, joka oli hänelle ominaista, »uskallatteko kiihoittaa kauniin neitosen mustasukkaisuutta pyytämällä minut pariksenne menuettiin.»
XIII LUKU
Joko — tahi?
Ne muutamat sanat, jotka Marguerite Blakeney oli onnistunut lukemaan puoleksi kärventyneestä lippusesta näyttivät sananmukaisesti muodostavan kohtalokkaan lauseen: »Lähden huomenna — —.» Sen hän luki aivan selvästi; sitten kynttilän liekki tuhri sen tehden muutamat sanat näkymättömiksi, mutta aivan alareunassa oli toinen lause, joka kirkkaan selvänä kuin tulikirjaimilla kirjoitettuna väikkyi hänen sielunsa silmissä: »Jos haluatte puhutella minua, olen täsmälleen k:lo 1 illallishuoneessa.» Sen allekirjoituksena oli kiireessä töhritty merkki — pienen pieni tähtimäinen kukkanen, joka oli käynyt hänelle hyvin tutuksi.
Täsmälleen k:lo 1. Silloin oli vähän yli yhdentoista. Viimeinen menuetti oli menossa sir Andrew Ffoulkesin ja kauniin lady Blakeneyn johtaessa tanssin monimutkaisen arkoja liikkeitä.
Vähän yli yksitoista! Ludvig XV aikuisen kultajalustaisen kellon viisarit liikkuivat vimmatun nopeasti. Vielä kaksi tuntia, sitten sekä hänen että Armand'in kohtalo ratkaistaisiin. Kahdessa tunnissa oli hänen päätettävä, pitikö hän viekkaudella saamansa tiedon omana hyvänään jättäen veljensä oman onnensa nojaan, vai pettikö tahallaan uljaan miehen, joka oli pyhittänyt elämänsä lähimmäisilleen ja joka oli jalo, hyväntahtoinen ja ennen kaikkea epäluuloton. Olihan hirveätä menetellä sillä tavalla. Mutta toiselta puolen, Armand! Armand oli myöskin urhoollinen ja epäluuloton. Ja Armand rakasti häntä ja mielellään uskoi vaikkapa henkensäkin sisarensa käsiin. Hetkellä, jolloin hän saattoi pelastaa veljensä kuolemasta, hän kumminkin epäröi! Voi, olihan se hirveätä! Hänen veljensä ystävälliset hienot kasvot, jotka kuvastivat rakkautta sisareensa, näyttivät katselevan häntä soimaavasti. »Sinä, Margot, olisit voinut pelastaa minut!» näytti hän sanovan sisarelleen, »ja sinä valitsit muukalaisen jota et tuntenut, jota et ollut koskaan nähnyt, ja mieluimmin pelastit hänet, minut sitä vastoin lähetit giljotiinille!»
Sellaisia ristiriitaisia ajatuksia pyöri Margueriten päässä, kun hän hymyhuulin liukui menuetin sulavansotkuisissa liikkeissä. Hän huomasi mainitulla tarkalla aistillaan — että hän oli onnistunut kokonaan tukahuttamaan sir Andrew'n pelon. Hän oli hallinnut itsensä erinomaisen hyvin — oli parempi näyttelijä sillä hetkellä ja koko menuetin ajan kuin koskaan Comédie Françaisen näyttämöllä, mutta eihän rakkaan veljen elämä silloin ollutkaan riippunut hänen näyttelytaidostaan.
Hän oli liian viisas liioittelemaan osaansa eikä sentähden lausunut lisähuomautuksia rakkauskirjeestä, joka oli tuottanut sir Andrew Ffoulkesille tuskaa kokonaiseksi viideksi minuutiksi. Hän huomasi sir Andrew'n huolten hälvenevän omasta päivänpaisteisesta hymyilystään, ja jos sir Andrew'n mielessä liikkui epäilyksiä sillä hetkellä, menuetin viimeisten sävelten soidessa onnistui Margueriten ne lopultakin karkoittaa. Sir Andrew ei saanut koskaan tietää, kuinka jännitetty Marguerite oli ja kuinka paljon hänen tarvitsi ponnistella ylläpitääkseen tyhjänpäiväistä keskustelua.