Hän jutteli hyvin huolettomasti miellyttävällä tavallaan, jollaikaa sir Andrew tuskissaan mietti päänsä puhki parasta keinoa saadakseen pienen paperipalan kauniin naisen kädestä. Vaistomaisesti epävarmat ja kapinalliset ajatukset kierivät hänen päässään. Yhtäkkiä hän muisti Margueriten kansallisuuden, ja sen pahempi hänen mieleensä juolahti myöskin markiisi de S:t Cyrin juttu, jota kukaan ei ollut Englannissa uskonut sir Percyn eikä Margueritenkaan vuoksi.
»Mitä? Yhäkö vain uneksuen ja tuijottaen?» sanoi Marguerite iloisesti nauraen, »sir Andrew, olette sangen epäkohtelias, tulin juuri ajatelleeksi, että olitte enemmän hämmästynyt kuin mielissänne tavatessanne minut täällä. Kuitenkin luulen, ettei minun terveyteni eikä isoäitinne opettama lääke saattaneet teitä polttamaan tätä paperia. — — Olen valmis vannomaan, että se oli lemmittynne viimeinen sydämetön kirje, jota yrititte hävittää. Siis tunnustakaapa!» lisäsi hän ilakoiden ja yhä pidellen paperipalaa, »sisältääkö se hänen viimeiset hyvästinsä vai hänen viimeisen pyyntönsä saadakseen suudella ja pysyä ystävänänne?»
»Lady Blakeney, kumman tahansa», sanoi sir Andrew, joka alkoi vähitellen toipua, »epäilemättä on tämä pieni paperipala minun ja — —»
Välittämättä siitä käyttäytyikö hän tahdittomasti naista kohtaan vai eikö, syöksi nuori mies rohkeasti paperilipun kimppuun. Mutta Margueriten ajatukset kiitivät vikkelämmin ja hänen kiihoittunut toimintansakin oli nopeampi ja varmempi kuin sir Andrew'n. Marguerite ollen pitkä ja voimakas astui pikaisen askeleen taapäin ja heitti kumoon ylen kuormitetun pöydän, joka kaatui ryskien samoinkuin sillä seisonut jykevä kynttiläjalkakin.
Marguerite päästi hätähuudon:
»Kynttilät, sir Andrew -— joutuin!»
Vahinkoa ei juuri tapahtunut; pari kynttilää oli sammunut kynttiläjalan pudotessa, muista kynttilöistä oli pudonnut hiukan rasvaa kallisarvoiselle matolle, muutama kynttilä oli sytyttänyt sen päällä olevan paperivarjostimen. Sir Andrew sammutti heti liekin ja asetti jalan jälleen pöydälle. Siihen meni muutamia sekunteja, joiden kuluessa Margueritella oli tarpeeksi aikaa paperin silmäilemiseen sen sisällyksen selville saamiseksi — siihen oli kirjoitettu muutamia sanoja samallaisella vääristetyllä käsialalla, kuin hän oli sattunut ennenkin näkemään, ja siinä oli sama merkki — tähtimäinen, punaisella musteella piirretty kukkanen.
Kun sir Andrew taaskin katsahti Margueritieen, näki hän hänen kasvoillaan hämmästystä, joka johtui kiusallisesta tapahtumasta, ja vapautuksen ilmeen sen onnellisesta ratkaisusta, jolloin tärkeä lippunen oli luultavastikin lennähtänyt lattialle. Kiihkoissaan nuori mies nosti sen ja näytti hyvin onnelliselta, kun sai puristaa sen käteensä.
»Sir Andrew, hävetkää», sanoi Marguerite pudistaen päätään ja leikillisesti huokaisten, »te tuotatte sydäntuskia jollekin herkälle herttuattarelle samalla valloittaen pienen, suloisen Suzanne-ystäväni rakkauden. Niin, niin! luulenpa varmasti, että itse Amor seisoi vieressänne uhaten koko ulkoministeristöä tulipalolla. Siinä tarkoituksessa hän saattoi minutkin pudottamaan rakkauskirjeen, ennenkuin uteliaat silmäni olivat sen saastuttaneet. Ajatelkaahan, muutama hetki vielä ja minä olisin voinut päästä selville hairahtuneen herttuattaren salaisuudesta.»
»Lady Blakeney, annatteko minulle anteeksi», sanoi sir Andrew yhtä tyynenä kuin Margueritekin, »jos jälleen ryhdyn mielenkiintoiseen työhöni, jonka keskeytitte?»