Hän vaipui pöydän lähellä olevalle tuolille ja heittäen päänsä taaksepäin sulki silmänsä.
»Kas niin!» mutisi hän yhä vain voimatonna, »pyörtymys alkaa olla ohi.
— — Älkää huolehtiko minusta, sir Andrew, vakuutan jo voivani paremmin.»
Sellaisina hetkinä epäilemättä tunnemme — ja niinhän sielutieteilijätkin väittävät — että meillä on eräs aisti, jolla ei ole kerrassaan miltään tekemistä muiden aistiemme kanssa: se ei ole näkemistä, ei kuulemista eikä koskettamista, tuntuu kuitenkin siltä, kuin me tekisimme kaikkia kolmea yhtaikaa. Marguerite istui siinä silmät ummessa. Sir Andrew seisoi aivan hänen takanaan. Margueriten oikealla puolella oli pöytä, jota mainittu viisihaarainen kynttiläjalka koristi. Hengessään hän näki vain Armand'in kasvot; Armand'in, jota vaara juuri uhkasi ja joka näytti katselevan häntä taustalta, jolle himmeillä väreillä oli Piirretty Pariisin riehuva kansa, yleisen turvallisuuskomitean huoneuston paljaat seinät, yleinen syyttäjä vaatien Ranskan kansan nimessä Armand'in henkeä ja kaamea giljotiini, jonka töhritty terä yhä odotti uutta saalista — — Armand!
Hetkisen kuolonhiljaisuus vallitsi pienessä kammiossa. Komeasta tanssisalista kuului gavotin säveliä, hienojen pukujen kahinaa ja suuren iloisen seurueen naurua omituisen lumoavana säestyksenä sille näytelmälle, jota pienessä huoneessa näyteltiin.
Sir Andrew ei sanonut enää muuta. Silloin mainittu lisäaisti valtasi Margueriten kokonaan. Hän ei voinut nähdä, sillä silmät olivat suljetut; hän ei voinut kuulla, sillä tanssisalin melu tukahutti paperin hetkellisen kahinan. Kuitenkin hän tunsi — niinkuin hän olisi sekä nähnyt että kuullut — että sir Andrew piteli paperia kynttilän liekissä.
Juuri sillä hetkellä, kun se syttyi palamaan, aukaisi Marguerite silmänsä, kurkotti kätensä ja kahdella hennolla sormellaan sieppasi paperin nuoren miehen kädestä. Sitten hän puhalsi liekin sammuksiin ja piteli paperia välinpitämättömästi nenänsä alla.
»Sir Andrew, kuinka ajattelevainen olettekaan», sanoi hän iloisesti, »varmaankin isoäitinne on antanut teille sen neuvon, että palaneen paperin haju on tehokkain keino pyörtymistä vastaan.»
Hän huokasi tyytyväisesti puristaen paperia jalokivillä koristettujen sormiensa väliin, talismaania, joka ehkä oli pelastava hänen veljensä Armandin hengen. Sir Andrew tuijotti häneen hetken aivan hämmästyneenä käsittämättä mitä todella oli tapahtunut. Yllätys valtasi hänet niin kokonaan, että hän näytti aivan kykenemättömältä tajuamaan Margueriten hennossa kädessä olevan paperin merkitystä, sillä siitähän mahdollisesti riippui hänen toverinsa henki.
Marguerite purskahti pitkään iloiseen nauruun.
»Miksikä noin tuijotatte minuun?» kysyi hän leikkisästi. »Voin paljon paremmin, lääkkeenne on osoittautunut hyvin tehokkaaksi. Tämä huone on viehättävän viileä», lisäsi hän yhä tyynellä mielin, »ja gavotin säveleet ovat tenhoavan viihdyttäviä.»