Äkkiä hän pysähtyi; hänen sydämensäkin tuntui seisahtuvan, isot, kiihkeät silmät katselivat hetken ovelle. Sir Andrew Ffoulkes seisoi vielä yhtä tarkkaamattomana kuin ennenkin ovipielessä, mutta Marguerite oli selvästi nähnyt lordi Hastingsin — nuoren keikarin, miehensä ystävän ja prinssin seuralaisen — nopeasti pyyhkäisevän sir Andrew'n ohitse ja pistävän jotain tämän käteen.
Vielä hetkisen — vain silmänräpäyksen — Marguerite mietti ja sitten ihailtavan välinpitämättömästi seuraavassa tuokiossa asteli edelleen huoneen toiselle puolelle — mutta sillä kertaa kiireesti ovelle, josta sir Andrew oli juuri hävinnyt.
Minuuttiakaan ei kulunut siihen, kun Marguerite ensin huomattuaan sir Andrew'n ovenpielessä seurasi häntä pieneen naistensuojaan. Kohtalo on tavallisesti nopsa iskuja jaellessaan.
Lady Blakeney lakkasi yhtäkkiä olemasta. Sehän oli vain Marguerite S:t Just, joka seisoi siinä: Marguerite S:t Just, joka oli viettänyt lapsuutensa, varhaisimman nuoruutensa veljensä Armand'in turvissa. Hän unohti kaiken muun — säätynsä, arvokkuutensa, salaisen innostuksensa — kaiken muun paitsi sen, että Armand oli hengenvaarassa ja että pienessä kammiossa noin kahdenkymmenenjalan päässä hänestä sir Andrew Ffoulkesilla oli varmaankin se talismaani, joka saattoi pelastaa hänen veljensä hengen.
Hetkeen, jolloin Marguerite saapui naistenhuoneeseen oli kulunut vain kolmekymmentä sekuntia siitä, kun lordi Hastings oli pistänyt salaperäisen »esineen» sir Andrew'n käteen, joka seisoi selin Margueriteen ja lähellä pöytää, jolla oli jykevä hopeinen kynttiläjalka. Kädessä hänellä oli paperilippunen, jonka sisällystä hän juuri tarkasteli.
Aivan huomaamatta, sillä hänen pehmeä ruumiinmukainen pukunsa ei vähintäkään kahissut paksuilla matoilla, ja uskaltamatta hengittää, kunnes oli saavuttanut päämääränsä, Marguerite pujahti aivan sir Andrew'n taa.. — — Juuri sillä hetkellä sir Andrew katseli taakseen ja huomasi hänet; Marguerite parahti pyyhkäisten kädellä otsaansa ja mutisi hyvin hiljaa:
»Siellä oli hirvittävän kuuma. — — Tunsin olevani voimaton. — — Voi! — —»
Hän hoiperteli ja oli langeta. Sir Andrew, joka pian tointui ja rutistaen paperipalan, jota oli lukenut, kiiruhti Margueritea tukemaan.
»Lady Blakeney, voitte pahoin», sanoi hän osaaottavasti. »Antakaa minun — —»
»Ei, ei, ei mitään —», keskeytti Marguerite heti. »Tuoli — nopeaan.»