Hänellä ei ollut aikaa ajatella sen enempää. Margueriten jonkun verran bohemiläinen kasvatus oli tehnyt hänestä sallimukseen uskojan. Tapahtumat näyttivät seuraavan toisiaan eikä niiden ohjaaminen ollut hänen omissa käsissään. Hän tiesi, ettei Chauveliniltä ollut armoa odotettavissa. Chauvelin oli määrännyt hinnan, Armandin pään hinnan ja jättänyt Margueriten päätettäväksi, lunastaako sen vai eikö.
Illalla myöhempään huomasi hän sir Andrew Ffoulkesin ja lordi Antony Dewhurstin, jotka nähtävästi olivat vasta saapuneet. Hän huomasi, että sir Andrew heti alkoi hääriä Suzanne de Tournayn ympärillä ja että molemmat nuoret kohta onnistuivat vetäytymään erilleen akkunasyvennykseen siellä jatkaakseen innokasta keskusteluansa, joka tuntui huvittavan kumpaakin.
Molemmat nuoret miehet näyttivät olevan menehtyneitä ja peloissaan, mutta muutoin he olivat moitteettomasti puettuja ja heidän hovimainen käytöksensä ei ilmaissut pienintäkään merkkiä uhkaavasta onnettomuudesta, jonka tiesivät väijyvän heitä ja päällikköään.
Heidän liitollaan ei ollut ollenkaan aikomasta luopua aikeistaan. Sen Marguerite oli saanut selville pikku Suzannelta itseltään, joka puhui avomielisesti hänelle ja kreivittärelle annetusta lupauksesta, että liitto aikoi pelastaa kreivi de Tournayn Ranskasta muutamien päivien kuluttua. Katsellessaan loistavan hienoa seuruetta iloisesti valaistussa tanssisalissa ajatteli Marguerite kuka noista hänen ympärillään olevista maailmanmiehistä oli salaperäinen Tulipunainen neilikka, joka piteli uskalletun suunnitelman lankoja ja kallisarvoisten ihmishenkien kohtaloita käsissään.
Palavan uteliaasti Marguerite halusi tulla tuntemaan Tulipunaisen neilikan. Kuukausmääriä oli hän kuullut hänestä puhuttavan, tyytynyt salaperäisyyteen niinkuin kaikki muutkin, mutta nyt hän halusi tietoja — aivan personattomasti, ollenkaan ottamatta lukuun Armand'ia ja Chauveliniä — ainoastaan oman itsensä vuoksi, sen kiihkoisan ihailun vuoksi, jota oli aina tuntenut urheata ja keinokasta sankaria kohtaan.
Tietystikin sankarin täytyi olla tanssiaisissa, koska sir Andrew Ffoulkes ja lordi Antony Dewhurstkin olivat siellä. He nähtävästi odottivat päällikkönsä tapaamista — ja mahdollisesti toivoivat saavansa uusia määräyksiä häneltä.
Marguerite katseli huoneen joka puolelle, normandilaisten ylimysten tyypillisiin kasvoihin, kulmikaspiirteisiin sakseihin, lempeisiin, leikillisiin keltteihin, miettien, kenen kasvot ilmaisivat sellaista kykyä, tarmoa ja keinokkuutta, joka tahdollaan ja johtajakyvyllään oli vaikuttanut ylhäisiin englantilaisiin herrasmiehiin. Vakuuttihan huhu hänen kuninkaallisen korkeutensakin kuuluvan heidän joukkoonsa.
Sir Andrew Ffoulkesko? Tietystikään ei, sillä katselihan hän lempeillä, sinisillä silmillään niin hellästi ja ikävöivästi pikku Suzannea, jota hänen jäykkä äitinsä talutti pois nuorten hupaisesta kahdenkeskisestä seurustelusta. Marguerite tarkasteli sir Andrewta, kun tämä huokaisten kääntyi lähteäkseen ja jäi hetkeksi seisomaan yksin mietteisiinsä vaipuneena Suzannen sievän olennon kadotessa väkijoukosta.
Marguerite piti silmällä sir Andrewta tämän astellessa ovelle, joka johti pieneen naistenhuoneeseen. Sitten sir Andrew pysähtyi nojautuen oven pieleen ja katseli alakuloisena ympärilleen.
Marguerite mietti hetkisen miten päästä huomaavaisesta seuralaisestaan ja suuntasi tiensä hienon seurapiirin ympäri lähemmäksi ovea, jota vastaan sir Andrew nojasi. Miksi hän halusi päästä lähemmäksi sir Andrewta, sitä hän ei itsekään tiennyt. Mahdollisesti häneen vaikutti mahtava sallimus, joka niin usein näyttää hallitsevan ihmiskohtaloita.