XIV LUKU
Täsmälleen k:lo 1.
Illalliset olivat erittäin hauskat. Sanottiin ettei lady Blakeney ollut koskaan ollut sen ihastuttavampi eikä sir Percy, tuo kirottu idiootti, sen huvittavampi.
Hänen kuninkaallinen korkeutensa nauroi Blakeneyn narrimaisen hullunkurisille ja sattuville vastauksille niin, että kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Blakeneyn sepustusta »Etsin häntä sielt', etsin häntä täält'» j.n.e laulettiin »Hei iloiset brittiläiset!» laulun säveleellä, jota säestettiin laseja kovasti pöytään koputtamalla. Päälle päätteeksi lordi Grenvillellä oli erinomainen kokki — muutamat velikullat väittivät hänen polveutuvan vanhasta ranskalaisesta ylimyssuvusta, jonka jälkeläinen hävitettyään omaisuutensa oli tullut etsimään onneaan ulkoministerin keittiöstä.
Marguerite Blakeney oli mitä loistavimmalla tuulella ja varmaa on, ettei kukaan illallispöydässä vähintäkään aavistanut sitä hirveätä taistelua, joka hänen sydämessään riehui.
Armottomasti kello vain jatkoi napsutustaan. Puoliyö oli jo aikaa sitten ohi ja Walesin prinssikin aikoi poistua illallisilta. Seuraavan puolentunnin kuluessa kahden urhoollisen miehen kohtalot asetettiin vihollisina vastakkain — paljon rakastetun veljen ja hänen, tuon tuntemattoman sankarin.
Marguerite ei ollut edes yrittänytkään tavata Chauveliniä viimeksi kuluneen tunnin aikana. Hän tiesi, että Chauvelinin tarkat silmät saattoivat heti hänet pelästyttää ja horjuttaa hänen päätöksensä Armand'ista. Niin kauan kun hän ei nähnyt Chauveliniä, piili hänen sydämensä sisimmässä epävarma ja epämääräinen toivo, että jotakin oli tapahtuva, jotakin suuren suurta ja ratkaisevaa, joka vieritti hänen nuorilta hennoilta hartioiltaan tuon kauhean vastuunalaisuuden taakan, toisen tai toisen julmuuden valinnan.
Mutta minuutit vain naksuttivat yhtä yksitoikkoisesti, kuin ne vaihtelematta tekevät aina silloin, kun niiden leikkaamaton tikittäminen hermoja vaivaa.
Illallisen syötyä ryhdyttiin taaskin tanssimaan. Hänen kuninkaallinen korkeutensa oli jo poistunut ja kaikki iäkkäät vieraat puhuivat poislähdöstä, mutta nuoriso oli väsymätön ja alkoi vielä gavotin, jonka suorittamiseen meni ainakin neljännestunti.
Marguerite tunsi, ettei hän enää kyennyt tanssimaan; lujimmallakin itsensähillitsemisellä on rajansa. Erään ministerin seuraamana hän taaskin suuntasi tiensä pieneen naistenhuoneeseen, johon kukaan ei vieläkään ollut sijoittunut iltaansa viettämään. Hän oli varma siitä, että Chauvelin odotteli häntä jossakin valmiina käyttämään ensimäistä tilaisuutta kaksinpuheluun hänen kanssaan. Chauvelinin katse oli kohdannut Margueriten silmät heti ennen illallista menuetin jälkeen. Hän arvasi, että tarkkanäköinen diplomaatti oli huomannut läpitunkevilla vaaleilla silmillään työn päätetyksi.