Kohtalo oli sen sallinut. Marguerite, jonka sydäntä hirveät ristiriidat raaistivat pahemmin kuin muitten naisten, oli alistunut kohtalon lakien alaiseksi. Armand oli pelastettava millä hinnalla tahansa, hän ennen kaikkia, sillä olihan hän hänen veljensä, oli ollut isä, äiti, ystävä sisarelleen aina siitä asti, kun tämä pikku vauvana kadotti vanhempansa. Että Armand kuolisi petturina giljotiinilla, oli liian kauhistuttavaa ajatellakin — itse asiassa aivan mahdotonta. Se ei voisi koskaan tapahtua, ei koskaan. — — Mitä vieraaseen henkilöön tuli, sankariin — — niin! kohtalon oli se ratkaistava. Marguerite tahtoi pelastaa veljensä hengen armottoman vihollisen käsistä. Keinokas Tulipunainen neilikka sai itse vapauttaa itsensä.
Ehkä — epäröiden — Marguerite toivoi uskaliaan suunnittelijan, joka niin monta kuukautta oli eksyttänyt kokonaista urkkija-armeijaa, yhä vieläkin onnistuvan välttämään Chauveliniä ja säilyttämään vapautensa loppuun asti.
Sitä hän ajatteli kuunnellessaan ministerin viisasta puhetta. Ministeri epäilemättä luuli lady Blakeneystä saaneensa hyvinkin hartaan kuuntelijan. Yhtäkkiä Marguerite huomasi Chauvelinin terävien kettumaisten kasvojen kurkistavan oviverhojen takaa.
»Lordi Fancourt», lausui Marguerite ministerille, »haluatteko tehdä minulle pienen palveluksen?»
»Olen yksistään teidän armonne palvelija», vastasi lordi ritarillisesti.
»Tahtoisitteko katsoa, vieläkö mieheni on pelihuoneessa? Ja jos hän on, niin sanokaa, että olen hyvin väsynyt ja menisin mielelläni pian kotiin.»
Kauniin naisen käskyt sitovat koko miessuvun, jopa ministeritkin. Lordi
Fancourt totteli heti.
»En kernaasti jättäisi teidän armoanne yksin», lausui hän.
»Älkää pelätkö. Olen hyvässä turvassa täällä — ja luullakseni häiritsemättömänä — — mutta olen tosiaankin väsynyt. Onhan selvää, että sir Percy menee ajaen Richmondiin. Matka on pitkä, emmekä — ellemme pidä kiirettä — saavu kotiin ennen aamunkoittoa.»
Lordi Fancourtin oli pakko mennä. Hänen hävitessään pujahti Chauvelin huoneeseen ja seisoi silmänräpäyksessä tyynenä ja tunteettoman näköisenä Margueriten vieressä. »Teillä on uutisia minulle?» lausui hän. Jääkylmä vaippa tuntui laskeutuvan Margueriten hartioille. Vaikka hänen poskensa hehkuivatkin kuumuudesta, oli hänellä kumminkin jähmetyttävä vilu. Voi, Armand! saitko koskaan tietää, kuinka paljon ylpeyttä, arvokkuutta ja naisellisuutta rakas sisaresi uhrasi tähtesi?