Yö oli lämmin, leppeä tuuli puhalteli Margueriten polttavan kuumille kasvoille. Pian Lontoon rakennukset jäivät näkyvistä ja sir Percy ajaa karahutti vanhan Hammersmithin sillan yli Richmondiä kohti.
Joki kiemurteli pienissä mutkissa ja näytti kapealta käärmeeltä kimmeltäen kuunvalossa. Tumman vaipan tavoin puiden varjot lankesivat tien poikki. Raudikot kiitivät eteenpäin nuolen nopeudella, joita vain sir Percyn tottuneet kädet hiukan hillitsivät.
Öiset ajelut Lontoon tanssiaisten ja illallisten jälkeen olivat Margueritesta aina ihastuttavia, ja hän piti suuressa arvossa miehensä haaveellista päähänpistoa viedä hänet joka ilta sillä keinoin heidän kauniiseen joen varrella olevaan kotiinsa jäämättä asumaan Lontoon tukehduttaviin rakennuksiin. Sir Percy ajeli mielellään pirteillä hevosillaan yksinäisiä kuun valaisemia teitä, ja Marguerite piti rattailla istumisesta kesätuulen leppoisesti puhallellessa kasvoille, kun he palasivat tanssiaisillallisten painostavasta kuumuudesta.
Matka ei ollut pitkä — joskus sen ajoi vajaassa tunnissa, kun raudikot olivat virkeät ja sir Percy antoi niiden mennä niin kovasti kuin halusivat.
Sinä yönä hänellä tuntui olevan itse paholainen sormissaan, ja vaunut tuntuivat aivan lentävän joenvartista tietä pitkin. Tapansa mukaan sir Percy ei puhunut vaimonsa kanssa, vaan tuijotti suoraan eteensä, ohjakset riippuivat höllästi hänen laihoissa käsissään. Marguerite katsahti häneen kerran pari kuin koetteeksi; hän näki miehensä kauniit piirteet ja toisen velton silmän, sen riippuvan luomen ja suoran hienon ohimon.
Kasvot näyttivät kuuvalossa erittäin vakavilta ja muistuttivat Margueriten kirvelevää sydäntä onnellisesta kuherrusajasta ennen Percyn muuttumista veltoksi, typeräksi mieheksi, väsyneeksi narriksi, joka vietti aikansa peli- ja illallispöydissä.
Mutta kuuvalossa Marguerite ei voinut nähdä velttojen, sinisten silmien ilmettä. Hän näki vain tukevan leuan, piirteet, tarmokkaan suupielen, hyvin muodostuneen jykevän otsan. Luonto oli ollut suopea sir Percylle. Hänen virheensä olivat luettavat puoleksi hassahtavan äiti raukkansa ja surusta sortuneen hajamielisen isänsä syyksi. Kumpikaan ei ollut välittänyt nuoresta vesasta, joka kasvoi heidän silmäinsä edessä, joten heidän pelkkä huolettomuutensa turmeli sen jo aivan alussaan.
Marguerite tunsi äkkiä suurta myötätuntoa miestänsä kohtaan. Moraliset ristiriidat, joista hän juuri oli päässyt, saattoivat hänet suvaitsemaan muittenkin virheitä ja puutteita.
Hirveän voimakkaasti oli hän saanut tuntea, kuinka kohtalon iskut läpeensä voivat kukistaa ihmisolennon. Jos hänelle viikko sitten olisi sanottu, että hän alentuu vakoilemaan ystäviään ja petoksella saattaa urhean ja epäluulottoman miehen armottoman vihollisen käsiin, olisi hän ivaten nauranut jo pelkälle arvelullekin.
Kuitenkin hän oli tehnyt niin. Tuossa paikassa hän voi saada tietoja urhoollisen miehen kuolemasta. Kaksi vuotta sittenhän markiisi S:t Cyr oli joutunut perikatoon hänen ajattelemattomuutensa tähden. Siinä asiassa hän oli kumminkin moralisesti viaton — hän ei ollut tarkoittanut mitään pahaa — kohtalo oli vain sekaantunut asiaan. Mutta nyt hänen tekonsa oli ilmeisesti halpamainen, hän oli tehnyt sen tahallisesti, sellaisesta syystä, jota ankarat moralistit eivät edes hyväksy.