Tuntiessaan puolisonsa voimakkaan käsivarren kosketuksen valtasi Margueriten se ajatus, että Percy olisi halveksinut ja vieronut häntä enemmän, jos hän vain olisi tiennyt hänen tekonsa sinäkin iltana. Niinhän ihmiset tuomitsevat pintapuolisesti, sivumennen ylenkatsoen toisiaan syyttömästi ja armottomasti. Hän halveksi miestään hänen tyhjyytensä ja alhaisten, arvottomien toimiensa tähden; ja hän tunsi, että Percy varmaankin halveksi häntä vieläkin enemmän, sillä Marguerite ei ollut kyllin luja tekemään oikein: uhraamaan veljensä omantuntonsa vaatimuksesta.
Mietteisiinsä vaipuneena Marguerite huomasi raittiin kesäisen yön kuluvan liian nopeaan, ja hyvin pettynein mielin hän yhtäkkiä havaitsi raudikkojen kääntyneen kauniin englantilaisen kotinsa mahtavasta portista sisään.
Sir Percy Blakeneyn talo joen rannalla on tullut historiallisesti kuuluisaksi; kuin palatsi se sijaitsee erinomaisen kauniin puutarhan keskellä, joka joen puolella päättyy kauniiseen terassiin. Tudorin aikaiset vanhat tiilimuurit näyttävät ylevän ihanilta vihreää taustaa ja kaunista nurmikenttää vasten. Täydellistä sopusointua lisää edustalla oleva vanha aurinkokello. Isot, satojen vuosien vanhat puut langettivat viileätä varjoaan sinä lämpimänä syysyönä, jolloin lehdet olivat kullanruskeita ja vanha puutarha näytti kuuvalossa erikoisen runolliselta ja rauhalliselta.
Varman täsmällisesti sir Percy sai raudikot äkkiä pysähtymään kauniin Elisabethin aikuisen eteisen edustalle; vaikka olikin myöhäistä, ilmestyi joukko palvelijoita pohjakerroksesta vaunujen pihalle jyristessä, ja he seisoivat siinä kaikki kunnioittavasti apuaan tarjoten.
Sir Percy hypähti nopeasti rattailta, sitten hän auttoi Margueritea, joka viivytteli ulkona hetkisen miehensä antaessa palvelijoille määräyksiä. Marguerite kiersi rakennuksen, astui nurmikolle ja katseli haaveksien hopeista maisemaa. Luonto näytti erinomaisen rauhalliselta verrattuna niihin myllertäviin tunteisiin, joita hän oli saanut kokea. Hän tuskin kuuli joen lirinää ja kuivien, karisevien lehtien synnyttämää aavemaasta kahinaa.
Kaikkialla oli hiljaista. Hän kuuli hevosten hyppelevän, kun niitä talutettiin etäällä olevaan talliin, palvelijoiden jalkain kiireisiä askeleita heidän mennessään levolle huoneisiinsa. Koko talo oli aivan hiljaa, ainoastaan kahdessa eri huoneustossa komeiden vierashuoneiden yläpuolella valot vielä loistivat. Ne olivat hänen ja hänen miehensä huoneustot, joita koko talon leveys eroitti toisistaan yhtä kauaksi, kuin he itsekin olivat toisistaan vieraantuneet. Vaistomaisesti hän huokasi — sillä hetkellä hän ei olisi voinut sanoa miksi.
Margueriten sydäntä kirveli sanomattomasti. Hän sääli suuresti itseään, hän ei ollut koskaan tuntenut olevansa niin surkuteltavan yksin, niin suuresti lohdutuksen ja myötätunnon tarpeessa. Taaskin huokaisten kääntyi hän joelta taloon päin arvellen unen sellaisena yönä pysyttelevän poissa.
Ennen terassille saapumistaan kuuli hän äkkiä tukevia askelia narisevalla sorakäytävällä, ja siinä tuokiossa hänen miehensä ilmestyikin varjosta siihen. Hän oli myöskin kiertänyt talon ja asteli nurmikolla joelle päin. Hänellä oli vielä päällään raskas ajelutakkinsa, jonka monet käänteet ja kaulukset olivat hänen itsensä keksimää kuosia. Hän oli heittänyt sen selkäänsä ja tapansa mukaisesti pistänyt kätensä silkkisten polvihousujensa taskuun. Komea valkoinen puku, jossa oli arvaamattoman kallis pitsikaulus ja johon hän oli ollut puettu lordi Grenvillen tanssiaisissa, näytti erittäin aavemaiselta talon tummaa taustaa vasten.
Sir Percy ei nähtävästikään huomannut Margueritea, sillä seistyään muutamia minuutteja kääntyi hän tuota pikaa taas taloon päin astellen suoraan terassille.
»Sir Percy!»