Toveri hyvä, pieni leikkikumppani!
En ota vieläkään uskoakseni, että Te todellakin olette lähtenyt pois. Kun ensi kertaa mainitsitte tuosta aikomuksestanne, kuuntelin sitä välinpitämättömästi, sillä minusta näytti mahdottomalta, että sellainenkin aika tulisi, jolloin emme olisi yhdessä, että päiviä tulisi ja menisi, ja että minä en tietäisi, miten te voitte, en tietäisi, oletteko parempi ja katsotteko suuremmalla toivolla elämään ja toimintaan, vai pysyykö entinen surkuteltava välinpitämättömyys ja pahoinvointi yhä edelleen teissä; onko äänenne kirkas niinkuin konsanaankin, kun ihminen on maannut hyvin ja tuntee olevansa virkeä, vai onko se painunut niinkuin sen, joka on valvonut koko pitkoisen yön.
Ei näyttänyt mahdolliselta tuollaisen hetken tulo. Monta kovaa kohtausta on minulle tapahtunut, niinkuin monelle muullekin, mutta tämä on kovin kaikista. Tahtomattani, tietämättäni olette te hiipinyt elämääni välttämättömänä osana siitä, ja nyt minun pitää menettää teidät. Te olette nyt parempi, Jumalan kiitos, ja palajatte täydempään elämään, jatkamaan työtänne ja käyttämään lahjojanne, joita ei kukaan voi arvata niin korkealle kuin minä; ja minä, Jumala nähköön, — minun on määrä kuihtua pois.
Ystävä, kallis ystävä! En halainnut milloinkaan rakastaa Teitä. En ole ketään koskaan rakastanut, en ketään lähestynyt. Yksin olen elänyt nuoren elämäni, ja nuori minä vielä olen. Olen tuon tuostakin sanonut itsekseni: "En tahdo rakastaa häntä. Siitä ei koidu hyvää minulle eikä hänellekään." Ja sitten — mitä oikeutta minun kaltaisellani kivulloisella miehellä on ajatella avioliittoa ja oman kodin perustamista? Sitä ei minulla tietysti ole. Mutta sitten mietin minä: vaikka olenkin tuomionsa saanut mies, suljettu pois kaikesta nautinnosta, mikä tekee elämän suloiseksi, en minä silti saata olla rakastamasta Teitä hiljaisuudessa, kätkien salaisuuteni omaan itseeni. Näin mietin minä, kunnes rakkauteni kasvamistaan kasvoi, siitä syystä, että se oli minun salaisuuteni. Ja näin ajattelin silloin: Teille ei ole mitään haittaa siitä, että Teitä rakastan. Olla rakastettu, se ei tuota vahinkoa kellekään. Ja niin minä vähitellen syvennyin tuohon nautintoon. Sydän, tuo aikoinansa niin kuihtunut sydän, alkoi kukoistaa jälleen; niin, pikku ystäväni, Te naurahdatte, kuullessanne, että minun sydämeni puhkesi kukkaseen.
Kaikkea tuota nyt ajatellessani, en ole pahoillani, että niin kävi. Olenhan oppinut sen, mitä en ennen ollenkaan tiennyt: nyt ymmärrän, mitä ihmiset tarkoittavat, sanoessaan, että rakkaus antaa elämälle arvon, jota ei mikään muu antaa taida. Tämä arvo on nyt minun elämälläni, eikä kukaan voi sitä minulta ottaa; omani se on. Te olette minun omani. Minä rakastan kaikkea, mitä Teissä on. Alun pitäin huomasin Teidät älykkääksi ja taitavaksi. Usein kyllä tein ivaa teidän sanoistanne, mutta se oli minun tapani, ja nähtyäni, ett'ette siitä välitä, jatkoin samalla tapaa, aina kiusoitellen teitä; teidän sävyisyytenne ärsytti minua, havaittuani teidän tahtovan hellitellä minua, Petershofin potilasta. Ette olisi milloinkaan sietänyt terveeltä mieheltä niin paljon muistutuksia kuin minulta, vaan olisitte uhoitellen kohdellut häntä, sillä te olette kuumaverinen lapsi, ettekä tyyni karitsa. Ensi alussa olin vimmoissani siitä, että minua hellittelitte, mutta sitten tyydyin osaani, niinkuin heikkojen ihmisten täytyy tehdä.
Kun tulitte tänne, huomasin minä, että suru ja kärsimys on tekemäisillään teidät katkeraksi. Tiedättekö, kuka edisti teidän paranemistanne? Sen tein minä. Olen sellaista useinkin nähnyt. Siinä palanen hyvää, mitä minä olen maailmassa tehnyt: olen parantanut kynismiä. Te hämmästyitte siitä, mitä minä puhuin, ja se oli Teidän pelastuksenne. En pelastanut teitä tarkoituksella, enkä tahdo esiintyä tässä minään filantropina. Mainitsen vaan, että te tulitte tänne tylynä ja palasitte hellänä. Osittain se oli seurauksena siitä, että asuitte Kärsimysten Kaupungissa. Muutamat elävät siellä, oppimatta mitään. Te opitte siellä tuntemaan liiankin paljon. Minä soisin, että teidän tunteellisuutenne olisi pienempi, mutta silloinhan ette olisikaan enää oma itsenne, tarkoitan, se, mikä nyt olette, sillä te aloitte muuttua muuttumistanne siitä pitäin kuin sain teidät tuntemaan. Joka viikko kävitte te yhä lempeämmäksi.
Erotessamme olin minä teidän mielestänne tyly ja äreä, pikku ystävä. Sellaisena tahdoin esiintyäkin. Jospa vaan olisitte tiennyt, kuinka paljon hellyyttä Teitä kohtaan silloin sydämessäni asui! En uskaltanut tuota hellyyttä tuoda esille; Te olisitte arvannut salaisuuteni. Minä en tahtonut erotessa tehdä mieltänne levottomaksi. Teidän tunteenne eivät ole pintapuolisia, ja parasta oli, että paadutitte sydämeni minua kohtaan.
Että paadutitte… mutta minä en ole varma siitä. Minä luulen että… Voi mua houkkaa! Mutta joskus, kallis ystävä, joskus minä sanon Teille, mitä minä luulen… Niin monta puhettanne on kätkettynä sydämessäni. Mahdoton on minun enää ajatella sitä, ett'en olisi milloinkaan Teitä tuntenut. Monta sanaanne olen perästä päin itsekseni sanonut uudestaan ja uudestaan, kunnes ovat tuntuneet omilta ajatuksiltani. Muistan erittäinkin Teidän kerran sanoneen, kuinka Jumala jättää meidät yksinäisyyteen, saadakseen meitä kääntymään Hänen puoleensa. Ja kaikkihan me olemme yksinäisiä, vaikk'ei jokainen samassa määrässä. Te puhuitte usein yksinäisyydestänne. Ystävä armas! Teidän yksinäisyytenne ei ole mitään minun tilani rinnalla. Kuinka usein olisin sen saattanut sanoa Teille!
En ole milloinkaan nähnyt teidän töitänne, mutta nyt luullakseni on Teillä yhtä ja toista sanottavana muille, ja hyvin te sen heille sanottekin. Ja jos Teillä vaan, tarpeen tullessa, on kylliksi rohkeutta olla yksinkertainen, niin on menestyksenne taattu. Ja minä uskon, että Teillä on oleva tuota rohkeutta; minä uskon Teistä kaikkea.
Mutta teittepä minkä teitte, aina Te olette minulle oleva sama: oma ystävä, oma armas ystävä. Olen odotellut Teitä koko elämän ikäni, olen antanut sydämeni kokonaan Teille. Jos vaan tuon tietäisitte, ette enää sanoisi itseänne yksinäiseksi. Jos ketään milloinkaan on rakastettu, niin Teitä, armas.