Muistatteko, kuinka maalaiset siellä majatalossa luulivat meidän olevan kihloissa? Luulin Teidän pahastuvan tuosta. Te ette pahastunut, mutta, vaikka se ensi hetkenä tuntuikin helpotukselta, niin olisin myöhemmin sittenkin suonut Teidän pahastuneen. Siitä olisin huomannut, ett'ette ole minulle aivan kylmä. Siitä saakka alkoi rakkauteni kasvaa. Suokaa anteeksi, että niin monta kertaa siitä puhun; minun täytyy puhua.
Ajatelkaahan, armas, että tämä on ensimäinen rakkauden kirje, mitä milloinkaan olen kirjoittanut: ja jok'ainoa rakkauden sana on maailman täysi rakkautta. En milloinkaan enää sano elämääni harhaan menneeksi. Missä muussa lienenkään harhaan osannut, rakkaudessa en. Voi, armas! Eihän se saata niin käydä, ett'en saa olla Teidän kanssanne, ett'en saa pitää teitä omanani! Ja sittenkin, kuinka se olisi mahdollista? En ole minä se, joka on pitelevä teitä sylissänsä. Roteva mies on rakastava Teitä ja sulkeva Teidät hellyyteen ja lempeyteen. Te, pikku itsenäinen lapsi, huolimatta kaikista omituisista näkökannoistanne ja teorioistanne, teidän on pian oleva mieluista nojautua johonkin, joka teitä lohduttaa ja hyväilee. Ja silloin kenties tuo levoton henkenne löytää levon. Sois Jumala, että minä olisin se roteva mies!
Mutta koskapa Teitä rakastan, oma armaani, en tahdo tärvellä Teidän elämäänne. En pyydä, että minua edes muistelisittekaan. Mutta jos luulisin olevan hyödyllistä rukoilla, niin rukoilisin, että Te pian löytäisitte tuon rotevan miehen, sillä ei ole meidän yhdenkään hyvä yksin olla. Tulee hetkiä, jolloin yksinäisyys on raskaampi kuin kantaa voi.
Yhtä tahtoisin Teidän tietävän: en todellakaan ole niin tyly kuin näytän. Uskokaa minua. Muistatteko minun kertoneen, kuinka olin unissani ollut kadottavinani Teidät? Ja nyt on uni käynyt toteen. Kaikkialta minä teitä katselen, mutta en mistään löydä.
Te olette ollut hyvin hyvä minua kohtaan, niin kärsivällinen, niin lempeä, niin avomielinen. Ei kukaan ole milloinkaan ollut niin hyvä. Sen sanoisin, vaikk'en Teitä rakastaisikaan.
Mutta minä rakastan Teitä, eikä yksikään voi sitä minulta ottaa pois; siinä minun arvoni, siinä elämäni kruunu. Tällaisen kurjan elämän… Ei, ei! En sano enää niin. En saata surkutella itseäni nyt… en, en saata…
Juro Herra lakkasi kirjoittamasta, ja kynä kirposi pöydälle.
Hän painoi kyynelöivät kasvot käsiinsä, ja itkuun vuodatti nyt sydämensä Juro Herra.
Sitten otti hän juuri kirjoittamansa kirjeen ja repi sen palasiksi.
Toinen osa.