I Luku.
Kirjoista pyyhitään pölyä.
Oli jo neljättä viikkoa siitä kuin Bernardine oli palannut Lontoosen. Hän oli tullut takaisin entiseen kotiinsa, setänsä antikvariseen kirjakauppaan. Häneltä meni aika kirjain pyyhkimiseen ja järjestämiseen. Vanha Zerviah Holme ei enää suuresti harrastanut liikettään, vaan istui pienessä sisähuoneessa, tapansa mukaan lukien Gibbonin Rooman Historiaa. Ostajia sai tulla tai olla tulematta. Zerviah Holme ei ollut milloinkaan välittänyt rahain kokoamisesta, ja nyt hän välitti siitä entistä vähemmin. Yksinkertainen aamiainen, yksinkertainen päivällinen, rasia täynnä nuuskaa ja hylly täynnä Gibbonia, — siinä kaikki vanhan herran tarpeet: elämä vaatimuksia vailla ja siitä syystä rakkauttakin vailla. Mitä vähemmin pyydämme, sitä vähemmin saamme.
Malvinan, hänen vaimonsa, kuoltua sanoivat ihmiset:
— Hänen tulee ikävä.
Mutta ei siltä näyttänyt: hän söi aamiaisensa, nuuskasi, luki Gibbonia ihan samaan tapaan kuin ennenkin ja samoissa määrin.
Kun Bernardine ensi kertaa sairastui, sanoivat ihmiset:
— Hän rupeaa murehtimaan, sillä hän pitää tytöstä paljon omalla oudolla tavallaan.
Mutta ei siltä näyttänyt. Hän ei ymmärtänyt ensinkään tytön tautia. Ajatus siitä oli hänelle tuskallista; sen vuoksi hän karkoitti tuon ajatuksen. Hän muisteli himmeästi, että Bernardinen isä oli äkkiä sairastunut, voimat olivat rauenneet, hän eli kituvaa elämää kuin mikä haahmo ja kuoli sitten. Siitä oli kaksikymmentä vuotta. Sitten ajatteli hän Bernardinea ja virkkoi itsekseen: Samako tarina taas?
Siinä kaikki.