— Aion pyyhkiä pölyä kirjoista, — vastasi Bernardine.
— Tarpeen se onkin, — virkkoi setä.
— Aion antaa muutamia tunteja, — jatkoi Bernardine, — ja aion pitää sinusta huolta.
— Jaha, — jupisi setä.
Ei hän ymmärtänyt, mitä Bernardine lienee tarkoittanut. Tyttö ei ollut koskaan lähestynyt häntä eikä hänkään tyttöä. Varsin vähän oli setä välittänyt siitä, mitä Bernardine teki tai jätti, eikä tyttökään puoleltaan ollut tehnyt mitään, kiinnittääkseen hänen huomiotaan puoleensa. Lieneekö sentään yrittänyt, mutta turhaan. Nyt hän kumminkin aikoi pitää huolta sedästään.
Tällainen oli se koti, johon Bernardine oli palannut. Hän palasi, visusti päättäen tehdä setänsä vanhuuden päivät valoisiksi. Hän katsahti menneesen aikaan ja huomasi, kuinka vähän hän omasta itsestään oli antanut tädilleen ja sedälleen. Malvina täti oli kuollut, mutta Bernardine ei kaivannut häntä. Setä oli vielä jäljellä. Bernardine oli oleva hänelle hellä ja saava puoleensa hänen rakkautensa. Parhaiten luuli hän panevansa asian alulle siten, että rupesi pyyhkimään kirjoista pölyä. Huolellisesti pyyhittiin jokainen kirja. Mustunut vanha puoti siistittiin somaksi. Tämä tehtävä alkoi huvittaa häntä.
— Minä panen liikkeen parempaan kuntoon, — ajatteli hän.
Itse kirjoista ei hän suurin välittänyt. Ei hän niihin vilaissutkaan, puhdistelihan vaan, mutta hän oli kiitollinen tästä puuhasta, sillä se auttoi häntä pääsemään vaikeasta ajasta ohitse. Tuskallisin osa kivulloisuutta tulee silloin kuin on siitä päässyt. Kun ei enää ole aihetta olla toimetonna ja huoletonna; kun todellakin saa ruveta työhön, jos tahtoo, — silloin on aika aloittaa jotakin, joka edustaa omaa itseäsi, kunnes on saatu voimaa ja halua palata omaan erikoiseen tehtäväänsä, siihen, jota on ikävöinyt, mutta josta ei välitä enää.
Ja niin pyyhki Bernardine pölyjä setänsä kirjoista. Joitakuita hän möikin. Koko ajan hän muisteli Juroa Herraa. Hän kaipasi häntä elämässään. Hän ei milloinkaan ennen rakastanut; nyt hän rakasti Juroa Herraa. Tuo murtunut olento nousi hänen eteensä, ja tytön silmiin kiertyi kyyneleitä. Välistä putosi kyynel pöydälle ja teki pilkun siihen.
Ylipäänsä hän oli sentään iloinen, vaikka olikin niin monta vaikeata seikkaa olemassa. Entinen innostus oli häneltä mennyt, ja jotain muuta oli tullut sen sijalle. Hän palasi tuttavapiireihinsä, mutta huomasi, ett'ei siellä enää ollut kosketuskohtia. Hänen sairaana ollessaan, olivat tuttavat edelleen puuhailleet yhteiskunnallisella ja pedagogisella ja politisella alalla. Hän piti heitä kylminä, semminkin naisia; he pitivät häntä hempeänä. He olivat pettyneet hänessä; hän haeskeli heissä enemmän inhimillisyyttä ja tunsi pettyneensä hänkin.