— Te olette muuttunut, — sanoivat he - mutta tehän olette ollut sairaana, eikö niin?
Nuo terveet, toimivat ihmiset, — heidän mielestään on häpeä olla sairaana ja toimetonna. Ja sen Bernardine kyllä tunsi. Mutta muuttunut hän oli, ja sen hän huomasi monella muotoa. Ei niin, että hän olisi ollut ehdottomasti parempi, mutta toisellainen hän oli: kenties enemmän ihminen kuin ennen, kenties vähemmin itseensä luottava. Hän oli elänyt kirjojen maailmassa, ja nyt hän oli katkaissut entiset siteensä ja astunut avarampaan ja vapaampaan maailmaan.
Uudenlaisia harrastuksia oli tullut hänen elämäänsä. Mikäli hän oli tarmoansa menettänyt, sikäli oli hän saanut hellyyttää sijaan. Koko hänen personansa oli lämpimämpi, hänen puhelutapansa vähemmin varmaa.
Näin ainakin arvostelivat häntä ne, jotka varsin vähän olivat olleet häneen kiintyneitä ennen hänen sairastumistansa.
— Hän on oppinut yhtä ja toista, — puhuivat he keskenään.
Nämä eivät olleet kirjaopin käyneitä. Nämä tunsivat.
Paria kolmea näistä lähestyi Bernardine. Hän oli niin yksin tuon vanhan miehen kera ja, vaikka hän olikin terveempi, kaipasi hän kumminkin hoitoa. He hoitelivat häntä niin hyvin kuin osasivat, ensin arkaillen, sitten tuolla lempeällä despotismilla, joka on meille kaikille niin helppo ies kantaa. He tunsivat vetäymystä häneen enemmän kuin koskaan ennen. He tunsivat, ett'ei hän enää heitä analysioinut, punniten heitä älynsä vaa'alla ja huomaten heitä puuttuvaisiksi. He olivat nyt vapaampia hänen seurassaan ja toivat ilmi yhden ja toisen ominaisuuden, joista hänellä ennen ei ollut aavistustakaan. Aikaa voittain alkoi Zerviah Holme huomata, että olosuhteet olivat koko lailla muuttuneet. Kerran hän huomasi kukkasia pöydällänsä. Siihen aikaan oli hän paraillaan lukemassa Neronista, mutta nyt hän pani Gibbonin syrjään ja rupesi ihailemaan kukkasia. Bernardine ei tiennyt siitä. Eräänä aamuna, Bernardinen ollessa ulkona, hän astui puotiin ja huomasi siellä suuren muutoksen. Joku oli siellä puuhaillut. Vanhan miehen oli hyvä mieli; hän rakasti kirjojansa, vaikka viime aikoina oli ollut niistä välinpitämätön.
— Ei hän milloinkaan ennen niistä näin hyvää huolta pitänyt, — virkkoi ukko itsekseen. — Miksikähän nyt?
Setä rupesi luottamuksella tarkastamaan häntä. Hänen oli hyvä mieli, kun Bernardine palasi ulkoa kotia. Mutta sitä ei Bernardine tiennyt. Jos setä olisi edes viittauksellakaan osoittanut pitävänsä häntä tervetulleena kotia, olisi se paljonkin rohkaissut tyttöä.
Setä katseli, kuinka hän ruokki varpusia. Eräänä päivänä, kun ei
Bernardine ollut saapuvilla, syötti ukko itse niitä. Toisen kerran oli
Bernardine unohtanut tuon tehtävän. Silloin sai hän hämmästyksekseen
kuulla sedän muistuttavan häntä siitä.