— Et ole muistanut syöttää varpusia, — sanoi hän. — Kovinhan niiden jo lienee nälkä.
Tämä näkyi vähän sulattaneen jäätä. Seuraavana päivänä, kun Bernardine oli järjestelemässä kirjoja vanhassa puodissa, tuli ukko sisään ja katseli hänen toimiansa.
— Onpa sinusta koko apu, — sanoi hän.
Muutta hän ei sanonut, mutta Bernardine punastui mielihyvästä.
— Olisin suonut olleeni sinulle enemmänkin näitten vuosien kuluessa, — sanoi hän lempeästi.
Setä ei oikein käsittänyt häntä. Kiireesti palasi hän Gibboninsa luokse.
Sen jälkeen alkoivat he käydä kävelyillä yhdessä. Ei ollut kummallakaan aihetta, mistä puhua: setää ei huvittanut ulkomaailma, ja Bernardine ei ollut huvitettu Rooman historiasta. He koettivat kumminkin lähestyä toisiansa. Vuosikausia he olivat eläneet yhdessä, mutta eivät olleet tulleet askeltakaan lähemmäs toisiaan. Nyt he koettivat, Bernardine tieten, setä tietämättänsä. Se kävi niin verkalleen ja niin tuskallisesti, niinkuin kaikki inhimillinen työ.
— Jos löytäisimme edes jotakin, jota voisimme harrastaa kumpikin, — ajatteli Bernardine. — Se liittäisi meitä yhteen.
Ja he löysivät, vaikka kenties varsin kummallisenkin yhdyssiteen: työhevoset. Nuo suuret, lujarakenteiset, hiljaiset juhdat tiellä vetivät heidän huomionsa puoleensa, ja siitä pitäin oli heidän kävelyretkillään aina jotain, joka heitä kumpaakin huvitti. Oluttehtaan hevoset ne varsinkin olivat heidän lemmikkejänsä, vaikka oli muitakin, joita he suosivat. Setä alkoi tuntea ja erottaa niitä muista ja oli siitä lapsenomaisesti hyvillänsä.
Toisena helluntaipäivänä menivät he yhdessä työhevosten näyttelyyn Regent-Park'iin. Ja perästäkin päin he haastelivat siitä, kuinka hauskaa siellä oli ollut.