— Ensi vuonna, — sanoi setä — pitää meidän panna nimemme listaan, vaikkapa sitä varten pitäisi myödä joku kirjakin.
Hän ei ollut hyvillään, kun piti myödä kirjoja. Haikealla mielellä hän luopui niistä, niinkuin muutamat luopuvat haaveiluistaan.
Bernardinen oli tapana ostaa itselleen joka päivä sanomalehti, mutta eräänä iltana tuli hän kotia ilman. Hän oli ollut tiedustelemassa jotain opetustunteja, ja oli monitta mutkitta saanutkin helpon toimen eräässä ylemmässä koulussa. Sen vuoksi oli hän unohtanut sanomalehden ostamisen.
Vanha herra huomasi tuon. Hän pani päähänsä nukkavierun huopahattunsa, astui katua alas ja toi yhden numeron Daily News'ia.
— Min'en muista, mikä se on sinun mieleisesi lehti, — sanoi hän, — mutta kelvanneeko tämä?
Ukko oli oikein ylpeä kohteliaisuudestaan, melkein yhtä ylpeä kuin Juro
Herra, oltuaan ystävällinen ja huomaavainen.
Bernardine muisteli Juroa Herraa, ja hänen silmiinsä nousi kyyneleitä.
Milloinka hän olikaan muistamatta häntä?
Hän vilkaisi lehden etusivulle, ja kuolleitten osastossa pysähtyi hänen silmänsä hänen nimeensä: Robert Allitsenin äiti oli kuollut.
Juro Herra oli niin muodoin viimeinkin vapaa. Hänen sanansa kaikuivat
Bernardinen korvissa:
— Mutta odotella minä osaan; ell'en muuta olisi oppinut, olen ainakin oppinut odottamaan. Jonakin päivänä olen minä vapaa. Ja sitten…