II Luku.
Bernardine aloittaa kirjaansa.
Luettuansa ilmoituksen rouva Allitsenin kuolemasta, oli Bernardine tuskallisessa epätiedossa. Joka päivä hän tutki kuolin-ilmoituksia, peljäten saavansa lukea niissä erään toisenkin kuolin-ilmoituksen, peljäten ja tahtoen sittenkin tietää. Juro Herra oli kaivannut vapauttansa näitten pitkäin vuosien kuluessa, ja nyt hänellä oli vapaus menetellä kurjan elämänsä kanssa, miten tahtoi. Elämä oli hänestä arvotonta.
Monta kertaa istui Bernardine vavisten. Monta kertaa yritti hän kirjoittaa hänelle. Mutta sitten hän muisti, ett'ei Juro Herra sittekään ollut välittänyt hänen seurastaan. Ei hän ollut tahtonut mitään tietoja Bernardinesta. Ja sitä paitsi, mitäpäs Bernardinella olisi hänelle sanomista?
Lohduttomuuden tunne täytti hänen sydämensä. Ei riittänyt hänelle pitää huolta vanhasta miehestä, joka päivä päivältä läheni häntä yhä enemmän; ei riittänyt hänelle pölyn pyyhkiminen kirjoista ja sattumoisin puotiin pistäyneen ostajan palveleminen. Kesken murheitansa hän muisti muutamia entisiä harrastuksiansa, ja hän palasi niihin, saadakseen niiltä lohdutusta, niinkuin me käännymme vanhain ystäväin puoleen.
— Minäpä koetan panna kirjani alulle, — sanoi hän itsekseen. — Jos minä vaan kiinnyn siihen, niin haihtuvat huoleni.
Mutta rakkaus työhön oli häneltä mennyt. Bernardine oli tuosta tuskissaan. Hän istui vanhassa kirjapuodissa, kynä paikoillaan, paperi koskematonna. Hän oli todellakin säälittävä.
Eräänä iltana, tuntiessaan, ett'ei ole mitään hyötyä siitä, jos pakottamalla pakottaa itsensä alkamaan kirjaansa, tarttui hän äkkiä kynään ja kirjoitti seuraavan prologin.
III Luku.
Epäonni ja Menestys. Prologi.