Epäonni ja Menestys vaelsivat Maasta pois ja kohtasivat toisensa Vieraalla Maalla. Menestyksellä oli päässään laakeriseppel, jonka oli voittanut Maassa. Koko hänen olennossaan ilmeni tyyneys. Mielihyvä ja tyytyväisyys asui hänen kasvoillansa, niinkuin olisi tiennyt tehneensä hyvin ja ansainneensa kunniansa.
Epäonnen pää oli kumarassa; sitä ei koristanut laakeriseppel. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja surun murtamat. Aikoinaan oli hänkin ollut kaunis ja toivoa täynnä, mutta jo aikoja sitten oli hän kadottanut sekä kauneutensa että toivonsa. Yhdessä he seisoivat, nuo kaksi, odotellen pääsyä Vieraan Maan Valtiaan eteen.
Harmaahapsinen vanhus tuli heidän luokseen ja tiedusteli heidän nimeänsä.
- Minä olen Menestys, — sanoi Menestys, astuen askeleen eteenpäin, ja näytti hänelle myhäillen laakeriseppeltään.
Vanhus pudisti päätänsä.
— Voi! — sanoi hän. — Älä ole niin varma. Tässä maassa käyvät asiat usein päin vastoin. Mitä te sanotte Menestykseksi, sanomme me Epäonneksi; mikä teillä on Epäonni, sillä on täällä nimenä Menestys. Näettekö noita kahta miestä tuolla? Tuota, joka seisoo lähinnä meitä, pidettiin teidän maailmassa hyvänä miehenä, tuota toista kaikkialla pahana. Mutta täällä me sanomme pahaa miestä hyväksi ja hyvää pahaksi. Se näyttää teistä oudolta. No niin, katsokaas tuota tuolla. Teistä nähden oli tuo valtiomies rehellinen; mutta me sanomme häntä epärehelliseksi. Me seppelöimme laakereilla sellaisen, jota te ylenkatsotte. Entäs nuo kukkaset tuolla! Meidän mielestä ne tuoksuvat suloiselta; meitä miellyttää katsella niitä lähellämme. Mutta teidän mielestä ei maksaisi vaivaa poimia niitä tarhasta, missä niitä kasvaa ylenpalttisin määrin. Niin, katsokaas, mitä me pidämme kalliina aarteena, on teistä nähden arvotonta aivan.
Sitten hän kääntyi Epäonneen.
— Ja sinun nimesi? — kysyi hän ystävällisesti, vaikka todella lienee tiennyt sen.
— Minä olen Epäonni, — vastasi toinen surullisesti. Vanhus otti häntä kädestä ja sanoi:
— Käy kanssani nyt, Menestys; minä saatan sinut vastaanotto-huoneesen.