— Mitäs niistä kirjeistä nyt, — puheli Wärli, huiskaisten kädellään, ikäänkuin haihduttaakseen tällaisen keskusteluaineen. — Oli hauska kuulla sinun laulavan niin nätisti, Maria! Voi sentään, kuinka usein ennen vanhaan Grösh'issä sai kuulla tuota rukkilaulua! Sinä olet unohtanut ne entis-ajat, mutta muistat sentään tuon laulun.
— Anna kirje tänne, Wärli, ja mene toimiisi taas! — sanoi Maria ja oli olevinaan kärsimätön. Hänen silmänsä katselivat kumminkin erittäin ystävällisesti. Noissa kyttyräselkäisen kasvoissa oli jotain puoleensa vetävää.
— Niin, niin, Maria, — puheli Wärli, nyökytellen kiharaista päätään, — kyllähän minä sinut tunnen: sinua miellyttää ihminen vain koreissa kansissa. Sellaisillapa ei sydän aina olekaan korea.
— Mitä sinä nyt joutavia hupsit, Wärli! -sanoi Maria. — Otapas öljykannu tuolta ja täytä tämä lamppu. Ei niin täyteen, sinä poropeukalo! Ja tämä kanssa. Ai, ai, nyt tippuu öljyä maahan! No sinusta ei ole muuksi kuin kirjeenkantajaksi. Anna tänne se kirje nyt!
— Kas, kuinka kauniita kukkasia! — puheli Wärli. — Jos mistään, niin kukkasista minä justiin tykkään. Antaisitko sinä yhden noista mulle, Maria? Pistähän tuohon napinläpeen, pistä nyt!
— Sinusta nyt on sellainen risti, — sanoi Maria myhähtäen ja kiinnitti kukkasen Wärlin siniseen takkiin.
Samassa kuului kiivas kellon soitto.
— Nuo portugalilaiset rouvat tekevät minut vielä hulluksi, — sanoi
Maria. — Niiden pitää soittaa juuri silloin kuin minun on hauskaa.
— Jaa niin, että sinun on hauskaa, Maria! -virkkoi Wärli riemuissansa.
— Tietysti, — vastasi Maria. — Minun on niin hauska puhdistella lamppuja. Niin se on aina.