— E-hei, se ei sovi, — vastasi Maria, avatessaan laatikkoa, josta otti esille pienen käärön. - Tämä on lahja tuolta puolalaiselta herralta, ihan häneltä itseltään. Hän näki minut tässä tuonottain täällä kalustohuoneessa. Minä olin silloin niin väsyksissä ja olin nukahtanut luudan nojaan, tällä lailla justiin. Ja silloin hän otti minusta valokuvan. Paljon hän minua ihaileekin. Eikö se ole soma! Ja eikös hän ole kiltti, tuo Puolalainen! Ja eikös ole hauskaa, kun saa niin paljon huomiota puoleensa! Ja nyt tuo hirmuinen kello taas pitää elämää! Hyvästi, Herra Wärli! Ei minulla muuta ollut sanottavaa. Kiitos vaan!
Wärlin tunteet tuota puolalaista herraa kohtaan eivät sinä päivänä olleet kaikkein suopeinta laatua.
V Luku.
Juro Herra.
Bernardinen ja Kurhausin Englantilaisten väli ei luultavastikaan tule olemaan mikään ystävällinen. Niin oli Robert Allitsen hänelle sanonut.
— He eivät välitä teistä, ettekä tekään välitä muista. He jättävät teidät oman onnenne nojaan. Ja niin se oli minunkin laitani, tänne tullessani.
— En saata sanoa, että minulla olisi mitään oman onneni nojaa, — vastasi Bernardine. — En tunne vielä olevani niin reipas, että rupeaisin jotain kirjoittamaan, niin hauskaa kuin se olisikin, kun on niin paljo joutilasta aikaa.
Kaiketikin oli Bernardine kertonut hänelle yhtä ja toista elämästänsä ja toimistansa. Tuskin hän sentään oli Allitsenille uskonut mitään tärkeämpää. Ihmiset ovat usein kummallisen avomielisiä, kun on kysymys heistä itsestänsä, nekin, jotka kerskailevat olevansa vaiteliaimpia olentoja mailmassa.
— Mutta nyt, — jatkoi hän, — kun minulla on joutilasta aikaa, puuttuu minulta kykyä.
— Sitä ei tietääkseni ole yhdelläkään kirjailijalla, — tokaisi Juro
Herra äreästi.